maanantai 27. kesäkuuta 2016

SALMIAKKIJAUHE - Novelli

Moikka! Tässä olisi tuoreimman novellini alkua. Yritin opetella vähän fokalisaatiojuttuja. Palautteesta ilahtuisin kovasti. Tämä on kyllä ihan luonnos vasta., mutta ajattelin, että olisi kiva postata välillä jotain vähän luovempaakin. Kertokaa myös, mitä pidätte blogin pikkuhiljaa uudistuvasta ulkoasusta. Kivoja lukuhetkiä!
 
SALMIAKKIJAUHE (työnimi)

Rakastin tätä karkkia. Salmiakkijauheen kirpeys kiristi kasvojeni lihaksia ja teki oloni onnelliseksi. Suljin silmäni ja annoin sen poreilla kielelläni, kunnes oveen koputettiin. Nielaisin salmiakkiufon puolikkaan hätäisesti ja survoin paperipussin nopeasti lakanani alle. Pelkäsin sen rapinan paljastavan minut. Jännitys kutkutti mahan pohjassa. He eivät olleet usein nähneet minua tekemässä pahaa. Isä astui sisälle. Aluksi melkein nauratti, sillä hän ei huomannut mitään.

Rakas”, isä huokaisi ja pyyhälsi viereeni vanhalle sohvasängylle. Hän vaikutti omituiselta ja jokin sai karkkien tuoman mielihyvän katoamaan hetkessä. ”Voi sinua”, isä melkein parkaisi.

Mitä nyt?” minä kysyin, vaikka melkein aavistin.

Ei mitään, rakas. Kaikki on ihan hyvin. Ihan hyvin. Mutta ajattelin, haluaisitko lähteä käymään mummolassa”, isä soperteli.

Yritin tuijottaa isää silmiin, mutta hän käänsi heti katseensa.

En haluaisi”, vastasin. ”Mä olin siellä viimekin viikonloppuna.”

Halusin tilanteesta pois niin nopeasti kuin mahdollista.

Mun pitää käydä nyt vessassa.”

Lattia narisi vähän, kun laahustin sitä pitkin kohti kylpyhuonetta. Metallinen ovenkahva tuntui viileältä hikisissä kämmenissäni. Istahdin vessanpöntönkannen päälle. Onneksi olin työntänyt muutaman namun taskuuni. Juuri kun lehmätoffee oli sulanut kielelleni, keittiössä pamahti. Sydämeni alkoi hakata rintakehääni aggressiivisesti. Ryntäsin ulos vessasta kiireellä. Rauhallisesti sekä hiljaa, mutta rivakasti. Kurkkasin rappusten yläpuolelta alakertaan. Äiti huusi. Isä itki ja kähisi omituisesti. Hän ei ollut koskaan kuulostanut tuolta. Vihaiselta ja epätoivoiselta yhtä aikaa. Näin isän. Yläkerran lattia rajasi näkökenttäni neliöksi, mutta näin isän perääntyvät. Tummanruskeat farkut olivat tuhriintuneet ketsupista. Lopulta hänen rintakehänsä, päänsä ja käsivartensakin paljastuivat lattian takaa. Isä halasi keittiön jakkaraa ja käveli takaperin. Hän tuijotti todennäköisesti äitiä, silmät olivat kuin viime viikolla meitä säikähtäneellä oravalla. Äiti kulki hänen perässään.

Inhoan sinua!” hän räyhäsi. En tiennyt, miksi äiti sai sanoa niin ja minä en. ”Mitä luulet tekeväsi? Päästä irti siitä jakkarasta, pelkuri! Kanna vastuu!”

Äiti astui askeleen lähemmäs. Isä kauemmas. Äiti otti ison harppauksen ja tarttui kiinni isän sylissä pitämästä jakkarasta. Isä riuhtaisi sitä itseensä päin. Äiti päästi irti. Isä horjahti kohti kirjahyllyämme. Penkki lensi poikittain keskelle olohuoneen mattoa ja äidin ilme jäätyi.

Isi!” minä huusin, loikin rappuset alas ja hyppäsin hänen kylkensä vierelle.

Isi! Isi, sattuiko?” kiljuin.

Äiti kyykistyi, tarrasi kiinni hiuksistaan ja alkoi hytkyä itkunsa seurauksesta.

Älä itke”, minä sanoin. ”Äiti, älä itke. Tule auttamaan isää.”

Isän hiukset värjääntyivät punaisiksi. Se ei näyttänyt ketsupilta.

Äiti, hae laastari”, minä pyysin.

Äiti vain itki. Minä hain laastareita ja aloin liimata niitä isän vaaleisiin kutreihin. Punaista tuli lisää. Äiti tärisi edelleen itkusta, mutta nousi nyt ylös ja kaivoi kännykän isän taskusta. Hän näppäili siihen vain kolme numeroa ja soitti puhelun.

Laastarit loppuivat. Äiti istuutui sohvalle tärisemään. Hetken päästä iso, punainen auto kurvasi hiekkalaatikon viereen. Värikkäisiin haalareihin pukeutuneet ihmiset kuljettivat isän pois valkealla patjalla. Mummo haki minut yökylään ja äiti unohti vilkuttaa minulle piipaa-auton ikkunasta.  
 
Katuvalot yrittivät järjestää autoon diskoa pilkahdellen yläikkunasta. Patja pomppi. Eihän ambulanssin patjan tosiaankaan olisi kuulunut pomppia. Se suututti minua. Muistin, etten muistanut ajatella perhettäni. Olisikohan parempi, jos eroaisimme Saaran kanssa? Kysyin sitä ensihoitajalta. Se sanoi, että en olisi sopivassa mielentilassa parisuhteen miettimiseen. Minä nauroin. Ilo sattui päähän ja muuttui suruksi. Sitten nukahdin. Ihan lyhyeksi aikaa vain, koska pian hoitaja oli jo kimpussani. Olisivat antaneet torkahtaa edes hetken aikaa. Miksiköhän edes olin autossa? Kysyin sitäkin ensihoitajalta. Se ei tiennyt. Minä nauroin. Sen suu liikkui omituisesti. Vähän niin kuin serpentiini. Paitsi että, liikkuivatko serpentiinit edes? Auto pysähtyi. Minä nauroin äänettömästi ja nukahdin taas.

Herätessäni löysin itseni rumasta huoneesta. Olikohan se sama huone kuin ennenkin? Ainakin tutulla käytävällä. Silloinkaan en ollut muistanut tapahtunutta. Myöhemmin ystäväni olivat kertoneet minun olleen grillikioskitaistelussa. Aika mahtipontista. Saanen epäillä silti, minähän olen kasvissyöjä.

Raotin luomiani ja kohtasin tutun katseen. En vain ollut ihan varma, kenen se oli.

Miten sä voit?” nainen kysyi.

Minä kikatin.

Nainen vilkaisi huoneen nurkkaan. Sinne asti minä en nähnyt.

Miehesi on vähän sekaisin. Kannattaa antaa hänen levätä”, huoneen nurkka vastasi.

Miehesi? Ai niin, minähän olin naimisissa.

Vaimoni työntyi taaksepäin ja nousi jakkaralta. Nyt hän oli paljon pidempi. Aika hassua.
 
Taas näitä. Olisi tehnyt mieli olla yhtä sekaisin. Ainakin välillä. Ainakin näin perjantaisin iltavuorossa, kun kaikki muut olivat juhlimassa. En halunnut edes tietää, mitä tuollekin potilaalle oli tapahtunut. Säälin vaimoa. Ei hänen olisi tarvinnut alistua parisuhteeseen tuommoisen kanssa. Toivottavasti heillä ei ollut lapsia.

Ei sinun ole pakko täällä odotella”, sanoin naiselle. ”Hän on lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Ja muutenkin päästään pyörällä.”

Nainen vilkaisi miestä. Ei kai hän syyttänyt itseään puolisonsa toilailuista?

Ihan totta. Tuolla on kahvio. Osta pullaa ja lue naistenlehtiä”, kehotin.

Nainen ei sanonut mitään. Hän vain huokaili syvään.

Yritin vielä: ”Ihan oikeasti…”

Älä nyt sano mitään”, nainen puuskahti ja istuutui takaisin miehen vierelle. ”Ei tämä ole niin yksinkertaista.”

Päätin jättää naisen rauhaan. Ei väkisin, jos apu ei kerran kelvannut.