torstai 11. helmikuuta 2016

Etsitään kyyneleitä

Hei, rakkaat lukijani!

Niin ja anteeksi, oli pakko pitää vähän taukoa Bloggerista. Mutta mennäänpä heti asiaan.

Sunnuntaina (7. helmikuuta)¨esiinnyin tanssiryhmäni kanssa Kajaanissa Uudet tanssit -koreografiakatselmuksessa. Saavuimme paikalle jo edellisenä päivänä, sillä silloin toinen ryhmä tanssijaostostamme hyppäsi lavalle. Onneksi, niin suureksi onneksi, saimme nähdä katselmuksesta lähes jokaisen teoksen. Kun ensimmäisen sarjan toinen koreografia oli alkamaisillaan, pillahdin itkuun. Viikonlopun aikana sama toistui uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

En oikeastaan tiedä miksi.

Tai siis tiedän, ainakin osittain. Taiteen takia. Haltioitumisen takia. Vapauden takia. Kiitollisuuden takia. Liikuttumisen takia. Upeuden takia. Hämmennyksen takia. Maailman epäreiluuden takia. Kaikkien pitäisi saada kokea jotain tällaista. Sitä on niin vaikea selittää.

Tanssi on mahtavaa. Niin kuin kirjallisuus, musiikki ja kuviskin. Ja ihan mikä tahansa muukin taiteen laji. Taide on yksi niistä harvoista, melkein ikuisista asioista. Se on tapa etsiä itseään ja muita, ilmaista itseään ja muita. Tapa rakastaa elämää.

Viime kesänä vietin viikon puhtaan rakkauden, taiteen ja upeiden taiteilijoiden keskellä. Kirjoitin, tanssin ja vähän musisoinkin kokonaiset seitsemän päivää - aamu kahdeksasta ilta kymmeneen. Olin Sukset ristiin susirajalla - leirillä yhdessä serkkuni ja siskoni kanssa. Ei ole liioitellusti sanottu, että se viikko muutti minua. Siellä näin, että keino, jolla tänään toteutan itseäni, voi ehkä vielä joskus olla ammattini. Ja että olen hyvä juuri näin. Ja että teen kaiken ihan oikein.

Leirin kurssien vetäjät Elina, Sonya, Heidi, Soile, Jarmo ja Samuli ovat kaikki suuria idoleitani. Jonakin päivänä haluan olla kuin he.

Palataan hetkeksi Kajaaniin. Takaisin siihen tärisevään, kyyneliä valuvaan kehoon Kaukametsän salin penkillä. Yritetään saada suusta jotain muutakin kuin henkäyksiä. Ei pystytä. Nyökytellään vain vieruskaverin kommenteille. Oli ihan taitavaa, joo.

Vähän hävetti. Eihän kukaan muukaan itkenyt. Myöhemmin selvisi, että itseasiassa ainakin yksi itki. Joka tapauksessa, silloin kun tunteella toteutettu taide päättää kahmaista sinut otteeseensa, se tekee niin. Se todellakin tekee niin. Suoraan ytimeen kolahtanut teos on usein mystinen aivokylpy, joka pesee samalla sydämenkin.

Kaikille taide ei ole "se juttu". Jollekin se voi olla urheilu, yhdelle matkustelu ja toiselle vaikka politiikka. Joku saattaa pitää näistä jokaisesta. Ja eiväthän kaikki ole vielä edes löytäneet sitä omaa juttuaan. Sekin on ihan OK. On koko elämä aikaa etsiä, luulla löytäneensä ja etsiä taas. Niin me kaikki, ainakin jossain vaiheessa, tulemme tekemään.

Etsiminen on tärkeää. "Oman jutun" löytäminenkin on kivaa, mutta ei yhtä tärkeää kuin etsiminen. Oikeastaan minun mielestäni koko elämä on "oman jutun" etsimistä. Joskus se saattaa olla lenkkeily, joskus lähikaupassa työskentely, joskus, tai oikeastaan hyvin usein, "oma juttu" voi elämän aikana vaihdella lukuisia kertoja. Joskus sitä ei edes huomaa löytäneensä.


Kuva: Riikka Luostarinen