sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Linkin takaa?

Uskon, että suurimmalle osalle ihmisistä, jotka ovat koskaan tässä osoitteessa vierailleet, on blogini aihe tullut selväksi. Jos ei ole; se on KIRJOITTAMINEN. Minun tärkein harrastukseni - ei vaan elämäntyöni, joka vie hyvin suuren osan vapaa-ajastani.

No, oli miten oli, minulla on muutakin elämää. Sen te taidatte huomata jo pelkästään postailutahdistani. Kuten sinulla ehkä kävi jo mielessä, en ole lopettamassa blogaamista. En muuttamassa, enkä edes vähentämässä - oikeastaan päinvastoin.

Hiihtolomalla olen lähdössä Lontooseen. Vähän aikaa sitten kävimme ystävieni kanssa naapurikaupungissa shoppailureissulla. Minulle tapahtuu paljon merkittäviä ja vähemmän merkittäviä asioita, jotka haluaisin pitää muistoissa. Blogi kirjoittamisesta ei kuitenkaan ole oikea paikka jakaa niitä. Ja joskus tuntuu, että Facebook ei riitä.

Toisen blogin säännölliseen ylläpitämiseen tuskin - ainakaan tällä hetkellä - riittäisi aika ja huono omatuntokin vaivaisi, vaikka sen tarkoitus ei olisikaan kerätä lukijoita.

Avautuessa iskälle tästä ongelmasta hän ehdotti, että lisäisin tähän blogiin linkin, josta lähinnä tutut ja sukulaiset (ja kaikki muutkin ketä mun sekoilut kiinnostaisivat) voisivat tsekata, mitä mulle kuuluu.

Tehdäänpäs nyt pieni gallup. "Blogin linkin takana" vai lifestyle-blogi ihan erikseen? Vai olisiko joku muu parempi vaihtoehto?

Postailin tänään aiemminkin, aiheena mun runo. Käy kurkkaamaassa. :)


Mitään missään

Hetki on olematon
Hetki on turha
Aivan kuten minäkin
Ja sinä
Ja koko maailmankaikkeus
Itkemme, kärsimme, huudamme, hikoilemme
ihan turhaan
Maapallokin on pieni pölyhiukkanen vain 
äärettömyydessä
Meidän ikuisuutemme
on vain nanosekuntin neljäsosa
Eikä oikeastaan sitäkään
ei mitään
Millään ei ole mitään väliä
Emme voi käsittää, miksi olemme
Tai miksi mitään on
Eikä ehkä olekaan
mistä sen tietää
Mutta juuri siksi
koska mitään ei ole
eikä tule
Tai ehkä onkin
mutta miksi olisi
Meidän täytyy nauttia
Täytyy ottaa kaikki irti siitä mitä nyt on
Sillä vaikka kaikki olisi harhaa
Ei ole mitään syytä olla elämättä
hengittämättä, sairastamatta, juhlimatta, rakastumatta
edes sitä nanosekuntin neljäsosaa joka meillä on

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

SULKASATO #4 - Käännekohta

Joo, blogin puolella on taas ollut hiljaista, mutta tällä kertaa rehellisesti kiireiden takia. Olen nimittäin taas eräällä Sulkasadon -kurssilla ja sen lisäksi minulla on kaksi kertaa viikossa tanssitreenit, mediatiimi, koulua ja toimin vielä paikallislehtemme virallisena avustajanakin. Mutta ei siitä sen enempää, eiköhän siirrytä asiaan. 

Nyt olisi siis vihdoin ja viimein aika jatkaa Sulkasato -postaussarjaani.

Täällä ensimmäinen osa. 
Täällä toinen osa. 
Täällä kolmas osa. 

Näin kuului tehtävänanto neljännellä viikolla:

Tämän viikon tehtävässä etsitään siis käännekohtaa tarinalle. Vie henkilösi paikkaan, jossa hän kohtaa vastustajansa (joko konkreettisesti tai päänsä sisällä) ja näkee tämän toisin kuin ennen. Kerro, mitä siitä seuraa!

Näin minä kirjoitin :

Vihreä matkalaukku lojui asuntolan eteisessä ja Auroran reppu pursoili tavaraa. Demi-lehdet ja kaikki muu ylimääräinen roina olivat vallaneet suurimman osan pakkaustilasta. Eikös vanhoja, rikkimenneitä kuulokkeita voinutkin tarvita Italiassa periaatteessa tuntemattoman isän luona?

“Aurora, oi Aurora!” Onni, se kolmosluokkalainen jugurtti-poika lauloi.
“No mitä nyt?” Aurora hermoili.
“Oot sä muuttamassa?” Onni kysyi ja viittoi matkalaukkua.
“En”, Aurora vastasi. “Mä olen lähdössä reissuun.”
“Harm… Ei kun tota…Hauskaa reissua!” Onni paikkasi ja loi Auroraan katuvan katseen. Aurora mulkaisi Onnia ja survoi kaulaliinaa täpötäyteen matkalaukkuunsa.
“Ootsä lähdössä Etelänavalle vuodeks?” Onni virnisti.
“Italiaan”, Aurora totesi, “enkä tiedä millon palaan.”
“Mikäs se semmonen reissu on?” Onni ihmetteli.
“Miks se sua kiinnostaa?” Aurora tiuskaisi.
“Kunhan kyselen. Nyt muuten kiinnostaa vielä enemmän, kun et kerran voi kertoo”, Onni nauroi.
“Mun huonetta ei saa käyttää bilehuoneena. Kiinnostaako vielä?” Aurora töksäytti.
“Vähän… Kerro nyt vaan!”
“No okei, mä meen mun isän luo.”
“Täh? Onks sulla isä?”
“Mm…”
“Jaa… Miks en oo nähny sitä missään koulun tapahtumissa tai jossain?”
“Koska se lähti kun olin viis.”
“Ootko nähny sitä sen jälkeen?”
Aurora nipisti huulensa yhteen ja tunki herätyskellon reppuunsa.
“Aurora?” Onni toisti.
“En oo. Mitä sitten? En vaan ole epäileväinen nirppanokka, joka ei luota edes isäänsä!” Aurora melkein huusi. 
“Sori sori sori. Ei tarttee keuhkota!” Onni säikähti.
Aurora pyyhkäisi kihartuneen hiussuortuvan otsaltaan ja marssi ulos.  

Aurora veti raitista ja puhdasta ilmaa keuhkoihinsa niin kuin ei olisi koskaan ennen hengittänyt. Tyttö nyki villatakkiaan tiukemmin ympärilleen - hän oli lähtenyt niin vauhdilla, että takkikin oli jäänyt naulakkoon. Aurora ei itsekään ymmärtänyt Onnille kimpaantumistaan. Eihän poika edes ollut sanonut mitään törkeää. Mutta entä jos sittenkin oli virhe lähteä Italiaan isän luo? Miksi isä halusi tavata Auroran vasta nyt? Ja jos hän kerran ikävöi “omaa Rususuutaan”, miksei hän sitten ollut itse ottanut yhteyttä? No hyvä on, hänellä ei ollut yhteystietoja ja äitikin oli uusinut omansa eron jälkeen, mutta jokin ei nyt täsmännyt. Toisaalta, se olikin ehkä tärkein syy, miksi Aurora oli lähdössä Italiaan. Hän halusi tietää. Ne kaikki kysymykset olivat piinanneet Auroraa koko hänen elämänsä. Vaikka sen, että äiti oli vienyt tyttäreltään mahdollisuudet tavata isäänsä ehkä pitäisikin saada hälytyskellot soimaan, hän oli päättänyt lähteä. 

Hetken päästä Aurora huomasi olevansa keskustassa. Hän tunsi kuinka märkä pisara läiskähti hänen nenänpäälleen. Sitten toinen otsalle. Hetken päästä niitä 
oli satoja, tuhansia. Pisaroita oli joka puolella. Ne kastelivat Auroran silmälasien linssit ja sumensivat siten näkökentän. Ihmiset alkoivat ajelehtia sisään liikkeisiin ja katoksiin. Aurorakin kiiruhti kauppakeskuksen kahvilaan. Hän tilasi kaakaon ja istuutui pöytään. Hänen hiuksensa valuivat vettä ja meikit levisivät poskille. Kuuma kaakaomuki lämmitti käsiä mukavasti. 

“Aurora Uvanto!” kajahti jostakin tuttu ääni. Aurora kääntyi katsomaan taakseen ja näki tutun tumman hahmon. Tällä kertaa mekko oli vaihtunut maxi-hameeseen ja pään päällä keikkui epämääräinen hius (- ilmeisesti) -koriste. 
“Lyydia Usva”, Aurora vastasi.
“Missä kirjoittamasi juttu viipyy?” Lyydia tivasi ja nosti kädet lanteilleen äkäisen näköisesti.
“Palautuspäivähän on vasta viikon päästä”, Aurora huomautti.
“Niin. Jutun täytyy viimeistään silloin olla toimituksessa. Oikea toimittaja on aina ajoissa”, Lyydia tokaisi. 
“Minä huolehdin sen kyllä palautuspäivään mennessä”, Aurora lupasi ja siemaisi kaakaotaan.
“Saat luvan huolehtiakkin”, Lyydia tiuskaisi. “Sinulle on muuten varattu kolumni-vuoro huomiseksi.”
“Eihän se käy!” Aurora huudahti. “Minä olen lähdössä Italiaan isäni luo.”
“Isäsi kyllä voi odottaa”, Lyydia sanoi, “mutta me emme.”
“Ei mutta…” Aurora äännähti, mutta Lyydia keskeytti hänet: “Ei muttia! Muistathan, että Myselfin salanimelliseksi toimittaaksi riittää pyrkijöitä?”
“En ole nähnyt isääni yhdeksään vuoteen!” Aurora huudahti ja sai Lyydian hiljenemään. “Isä ja äiti erosivat minun ollessa viisi ja isä vain katosi. Hän jätti minulle vain medaljongin, josta löysin hänen numeronsa eilen. Tänään soitin hänelle ja hän kertoi asuvansa Italiassa. Nyt olen lähdössä hänen luokseen”, Aurora selitti. 
Lyydia oli pitkään hiljaa. Hänen ilmeensä muuttui ylimielisestä surulliseksi, eikä hänen puheensa ollutkaan enää yhtään niin sulavaa ja itsevarmaa kuin aiemmin. 
“Sinä siis… Ihan sama, mutta voit - tai siis kirjoitat tuosta jutun. Ja se kolumni… Sitä voidaan ehkä siirtää”, Lyydia sopersi.
“Ei mutta, mitäs hyötyä minun salanimestäni on, jos minun täytyy kuitenkin kirjoittaa juttu itsestäni?” Aurora huomautti.
Lyydia tuhahti: “No keksi jotain. Haastattele itseäsi. Sitäpaitsi, eikö olisi jo aika paljastaa kasvosi yleisölle, Neiti A?”
Aurora huokaisi stressaantuneena, mutta jäi kuitenkin pohtimaan Lyydian puheita. Miksi hän oikeastaan salasi nimensä? Eihän hänellä enää ollut muutenkaan ystäviä,  jotka olisivat voineet kadota. Entä jos hän kerrankin uskaltaisi olla oma itsensä? Entä jos hän tutustuttaisikin isänsä siihen aitoon Aurooraan? 

Tälläistä palautetta sain kurssin ohjaajalta (Minun tekstiäni on hieman muokkailtu palautteen saannin jälkeen, enkä löytänyt enää alkuperäistä versiota, joten älkää ihmetelkö mielestänne aiheettomia tai muuten kummallisia huomioita.) :

Aurora alkaa syystäkin miettiä, onko Italiaan lähteminen sittenkään hyvä idea. Pohdinta kuuluu asiaan, vaikka uskonkin että hän vielä hyppää koneeseen.

Keskustelu Onnin kanssa vaikuttaa siltä, että Onni mielellään pitäisikin Auroran kämppiksenään. Ehkä Auroralla on enemmän ihailijoita kuin hän huomaakaan! Dialogi tuo heidän suhteensa esiin hienosti.

Nyt kun tarina on jatkumassa pidemmäksi, muistutan, ettei kaikkia paukkuja kannata tuhlata heti... (Alkup. versiossa Lyydia teki jotain, jota et ehkä halua kuulla, mikäli jäät seuraamaan Aurooran tarinaa. Siinä tapauksessa skippaa punaisella vääritetyt lauseet (BUSTAUSVAARA)!)  Jäin nimitäin miettimään, sulaako päätoimittaja hiukan liian nopeasti. On totta, että vanhempien lähtö on monia ihmisiä yhdistävä murhe, mutta kenties Lyydia pysyy pystyssä hieman paremmin. Ehkä hän ehdottaa jutun tekoa isän tapaamisesta, mutta ei paljasta omaa kohtaloaan? Hän tarttuu aiheeseen ja haluaa siitä nyyhkyjutun lehteensä, muttei itse halua olla se, joka kertoo omasta elämästään? Näin nimittäin jääkuningatar Lyydiasta jäisi jännitettä pidemmäksikin aikaa!

Lopusta kannattaa karsia hiukan tunteiden selittelyä, kohtaus kertoo kaiken lukijalle! (Karsittu osittain!)