sunnuntai 14. joulukuuta 2014

SULKASATO #3 - Vastustaja

Jotenkuten eksyit juuri lukemaan Sulkasato -postaussarjani kolmatta osaa.

Täällä ensimmäinen osa.
Täällä toinen osa.

Tälläisen tehtävän saimme kolmannella viikolla:

Tämän viikon tehtävässä etsitään siis käännekohtaa tarinalle. Vie henkilösi paikkaan, jossa hän kohtaa vastustajansa (joko konkreettisesti tai päänsä sisällä) ja näkee tämän toisin kuin ennen. Kerro, mitä siitä seuraa!

Ja näin minä kirjoitin:

Seuraavana päivänä Aurora oli kuoleman väsynyt. Juuli ja Lotta eivät puhuneet hänelle edelleenkään. Eikä puhunut oikeastaan kukaan muukaan.
“Aurora?” opettaja kysyi. “Nukutko sinä?”
“E…”
“Ei tunneilla torkuta! Jälki-istuntoa”, opettaja tiuskaisi ja Aurora näki, kuinka pienelle paperinpalalle kirjoitettu viesti alkoi kiertää pulpetilta toiselle.
“Mut…” Aurora äännähti.
“HILJAA AURORA!” opettaja karjaisi.
“Joo, just..” Aurora tuhahti.
“JÄNKÄTÄTKÖ SINÄ VASTAAN?” opettaja huusi.
“En...” Aurora mumisi.
“TAAS JÄNKÄTIT”, opettaja raivosi.
“Ant…”
“EN KYSYNYT MITÄÄN. OLE NYT VAIN HILJAA.”
“Juu.”
“HITTO AURORA. KAKSI TUNTIA JÄLKI-ISTUNTOA.”
Juuli viittasi.
“Niin Juuli?” opettaja sanoi.
“Minun mielestäni jälki-istunto on aina huono vaihtoehto. Eikö olisi tehokkaampaa antaa tuolle vaikka enemmän läksyjä ja ottaa välitunnit pois?” Juuli ehdotti. Muut tytöt virnistelivät hänen ympärillään.
“Em…” Aurora aloitti, mutta opettaja keskeytti hänet jälleen: “Tuo on mainio ajatus Juuli. Tiesinhän, että aina kun avaat suusi sanot jotain nerokasta.”
Naurua. Aurora painoi kasvonsa käsiin. Lisää tukahdetettua kikatusta. Aurora puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hän antoi kyyneleiden tulvia poskille ja sotkea meikit. Hän vyöryi epätoivon tilaan, joka jaksoi muistuttaa tytön kamalasta tilanteesta. Myöskään luokasta kuuluvat kuiskaukset ja opettajan kimitys eivät helpottaneet oloa. Aurora koitti unohtaa kaiken ja olla välittämättä opettajan komentelusta.
“AURORA…” “Se tekee ton tahallaan…” “AURORA NYT TOTTELE!” “...idiootti…” “Ootteko kuulleet, et se on…” “ETKÖ USKO, AURORA!”
Aurora nousi ylös, veti kaulahuivin korviinsa etteivät levinneet meikit näkyisi, heitti repun selkäänsä ja marssi ulos luokasta. Ihan sama, kaikkihan oli joka tapauksessa pilalla.

Aurora juoksi vessaan, lukittautui yhteen kopeista ja sen enempiä ajattelematta -soitti isälleen.
Jännitys iski vasta, kun hän kuuli puhelimen toisesta päästä äänen: “Aarni Uvanto speaking.” Aurora oli pitkään hiljaa. Hän kuunteli vain isänsä pehmeää, kaukaisella tavalla tuttua ääntä.
Is there anyone?” Aarne Uvanto, Auroran isä toisti. Kyyneleet tulvahtivat Auroran silmiin. Hän muisti tämän äänen. Puhelimessa oli hänen isänsä.
“Aurora…” Aurora mutisi vapisevalla ja jännityneellä äänellä.
“Aurora? Sinäkö… sinäkö se olet, Ruususuu?” Aarne hämmästyi. Hänen äänensä oli melkein pelästynyt, mutta hän muisti. Hän muisti tyttärensä!
“Oletko siellä?” Aarne toisti.
“Olen…” Aurora vastasi edelleen hämmentyneenä.
“Miten… Miksi soitit minulle?” Aarne ihmetteli.
“Medaljonki”, Aurora huomautti kykenemättä puhumaan enempää kuin yhden sana kerrallaan.
“Voi, Ruususuuni! Todellako? Onko se sinulla edelleen? Luitko sen…? Onko kaikki hyvin? Entä Sofia? Miten hän voi?” Aarne hössötti.
“Hidasta vähän”, Aurora töksäytti. Hänen äänensä oli jo paljon itsevarmempi. “Ja kyllä, sanoinhan löytäneeni numerosi korusta. Kaikki on päin… papua. Ja äidillä on uusi mies ja vissiin voi hyvin. Oliko muuta?” hän luetteli.
“Päin papua?”
“Mm… Äiti on käyttänyt sitä sanaa sun lähdöstä saakka. Kamuja ei oo ja äiti ei ees soita. Opellakin on jotain mua vastaan ja koko koulu inhoo mua.”
“Sillä lailla. Mitäs sä oot tehnyt?”
“Niinpä. Hei kuule, mä haluan tietää kuka sä oot”, Aurora tokaisi.
“Aarne Uvanto. Ruususuutaan ikävöivä suomalainen Italiassa”, Aarne esittäytyi.
“Italiassa? Ihmettelinkin, miks vastasit englanniksi puhelimeen”, Aurora totesi. “On itseasiassa muutakin jota haluaisin tietää. Miksi erositte? Miksi muutit Italiaan? Miksi äiti pitää sua itsekkäänä idioottina? Miksi et ole ottanut yhteyttä? Miksi...”
“Hei, hei, hei! En mä voi tätä kaikkea kertoa puhelimessa… Mutta sulla on toki oikeus tietää. Entä jos tulisit tänne?” Aarne ehdotti.
“Sinne Italiaan? Mä oon nähnyt sut viimmeks viisvuotiaana. Mä en edes tiedä miltä sä nykyään näytät. Mul on koulua…” Aurora epäili.
“Luettelit just hyviä syitä tulla. Ja mä tiedän yhden hyvän opettajan, suomalaisen.”
“No…”
“Nähdään ylihuomenna. Mä tilaan sulle kännykkään lentolipun.”
“No, okei!”

Tälläistä palautetta sain:

Auroran tarina etenee luontevasti koulun penkille. Tässä on itse asiassa hiukan romaanin tuntua, ehkä sinun täytyy jatkaa vielä kurssin jälkeen kirjoittamista, että saat Auroran seikkailuista kaiken irti! Joka tapauksessa minusta on hienoa nähdä, kuinka Aurorasta kehkeytyy koko ajan moniulotteisempi henkilöhahmo, jolla on menneisyys ja nykyisyys.

Aurora on nyt riisuttu kaikesta koppavuudestaan. Koulussa opettaja alkaa simputtaa häntä. Kenties maine toimittajana on kiirinyt ja opettaja haluaa näyttää, missä kaappi seisoo. Sen lisäksi, että opettaja alkaa kiusata, myös entinen hyvä ystävä Juulia kääntyy tosissaan Auroraa vastaan ja ehdottaa vaihtoehtoista rangaistusta opettajalle. Varsinainen kiusankappale... Aurora jää todella yksin.

Aurora nielee kyyneleensä ja jättää luokan. Hän soittaa puhelun isälleen ja heidän välisensä dialogi on hilpeä! Sinulla on selkeästi taito kirjoittaa uskottavaa dialogia, jossa osapuolet vastaavat toisilleen luontevasti, selittelemättä, kuten "sillä lailla. Mitäs oot tehnyt?" "Niinpä.--". Kaikki ylimääräinen on jätetty pois, aivan niin kuin kaunokirjallisessa tekstissä kuuluukin!

Aurorassa ja hänen isässään on eräänlainen Peppi Pitkätossumainen parivaljakko: isä, joka on lähtenyt etsimään kotoista jännittävämpää elämää ja tyttö, joka tekee niin kuin tykkää. Juuri tällainen isä ehdottaa tyttärelleen matkaa Italiaan, vaikka kesken lukukauden. Kertojan täytyy kuitenkin pitää mielessä myös Auroran toimittajanura, ettei hän lähde matkaan ilman että siitä tulee juttukeikka, eikö totta? Vielä jää nähtäväksi, onko Aurora yhtä nopea liikkeissään kuin isänsä...

Mitä pidit tämän kertaisesta tekstistäni? Kerro se kommenttiboxissa!

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

SULKASATO #2 - Tärkeä esine

 Ja nyt... *fanfaari* ...Sulkasato -postaussarjani toinen osa! Tyylikkäästi myöhässä, tottakai! ;-)

TÄÄLLÄ ENSIMMÄINEN OSA


Toisen viikon tehtävä oli tälläinen:
Kerro, miten päähenkilösi saa merkityksellisen esineen.
Kuka sen antaa? Kerro, kuka on päähenkilösi auttaja tai kannustaja!
Millainen se on? Kuvaile esinettä tarkasti.
Mitä sille tapahtuu? Pitääkö päähenkilösi sen itsellään vai tapahtuuko sille jotakin. Sinun ei tarvitse paljastaa kaikkea vielä…
Näin minä kirjoitin:
Aurora heitti oranssin reppunsa asuntolan olohuoneen sohvalle ja tepsutteli itse jääkaapille.
“Kuka on syönyt mun jugurtit?” hän huudahti.
“Tota… Mä vähän lainasin aamulla, mut jätin sulle pohjat”, Onni, lukion kolmatta vuotta opiskeleva poika vastasi television äärestä.
“No ei tääl oo mitään. Ja miten jugurttia voi lainata? Oksennatsä ne takas vai?” Aurora tivasi.
“Ei, vaan sä saat sit syödä mun jugurttii… Ja mä ihan varmana jätin sulle pohjat, Nora on varmaan syöny loput”, Onni selitti.
“Noralla on laktoosi-intoleranssi.”
“Jaa.”
“Mä inhoon sua. Mä inhoon kaikkia”, Aurora tuhahti. Onni sääti TV:n ääntä kovemalle.
Aurora nappasi hyllyltä kipon ja kaatoi siihen muroja ja maitoa. Hän etsi vielä hyllystä lusikan, työnsi sen murojen joukkoon ja marssi sitten huoneeseensa muroineen päivineen.
Murot syötyään hän nukahti.
Aurora heräsi puhelimen pirinään. “Huomenta…”, hän mumisi ja haparoi kädellään kännykkänsä pöydältä.
“Hei Juulia…” hän vastasi.
“Ei, minä olen…”
“Lotta?”
“Itseasiassa kyllä.”
“Hei… Miksi soitat minulle keskellä yötä?” hän tuhisi.
“Kello on viisi!”
“Niin?”
“Viisi illalla.”
“Ahaa…” Aurora sanoi. “SIIS MITÄ? Taisin nukahtaa ja… Hemmetti!” Aurora ponkaisi salamana ylös sängystä ja alkoi kävellä huonettaan ympäri.
“Niin, ihan sama. Muistatko, kun puhuimme päivällä?” Lotta kysyi.
“En…”, Aurora vastasi, mutta hetken mietittyään huudahti: “Eipäs kun muistan… Te suutuitte minulle ja… Sovimmeko sen jo?” Aurora nosti lattialta hiusharjan ja alkoi selvittää sillä pörröisiä hiuksiaan.
“Emme, Aurora”, Lotta huokaisi. “Etkä taida välittääkkään. Jos et muista riidelleesi parhaiden ystäviesi kanssa niin… Niin en tiedä, olemmeko parhaita ystävyksiä. Olemmeko me koskaan olleetkaan?”
“Ei Lotta, olen vain vähän tokkurassa… Heräsin juuri”, Aurora selitti.
“Joo, tajusin”, Lotta tiuskaisi.
“Miksi soitit?”
“Halusin selvittää asiat. Kaikki on sekaisin ja Juuli… hän on kymmenen kertaa vihaisempi kuin minä!”
“Mutta… Mikä häntä riivaa?”
“Mikäkö häntä riivaa! Et ole viettänyt kanssamme aikaa viikkoihin! Missä olet Aurora?”
“En voi kertoa”, Aurora tokaisi.
“Edes sillä uhalla, että menetät ystäväsi.”
Aurora oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten päättäväisenä: “en.”
“Hei hei Aurora”, Lotta tuhahti ja lopetti puhelun.
Kaikki oli pilalla! Ystävät: niitä ei enää ollut. Koulu: kärsi toimittajan työn takia. Ja vielä perhekin: äiti oli löytänyt uuden miesystävän, eikä ilmeisesti sen vuoksi ollut ehtinyt edes soittaa viikkoon.
Aurora antoi kyyneleiden tulvia poskille. Viileät pisara liukuivat kasvoja pitkin ja tipahtelivat paidalle. Kukaan ei välittänyt, siltä Aurorasta tuntui. Sydäntä revittiin irti. Juurineen. Aurora tarttui medaljonkiinsa ja puristi sitä tiukasti nyrkissään. Koru oli pyöreä ja sen hopeiseen pintaan oli kuvioitu kyyhkysiä. Hän liu`utti peukaloaan medaljongin epätasaisella pinnalla. Se rauhoitti. Se oli rauhoittanut aina. Korun reunat olivat kuluneet ja niitä katsellessaan Auroraa melkein hymyilytti. Hän oli pienenä imeskellyt korua hermostuessaan ja jos nyt rehellisiä ollaan, hän teki sitä yhä yksin ollessaan. Sitten hän muisti jotain. Hän muisti tärkeät sanat, jotka hän oli kuullut korun saadessaan. “Avaa se, kun tunnet olevasi yksin maailmankaikkeudessa.” Pikkutyttönä hän ei ollut ymmärtänyt, mitä isä oli tarkoittanut, ja vanhempana sellaista tilannetta ei ollut tullut. Nyt oli. Vapisevin käsin hän avasi medaljongin. Hänen sydämensä hakkasi niin lujaa, että tyttö pelkäsi sen pomppaavan ulos. Medaljongin sisällä oli pienen pieni paperinpala, joka oli taiteltu neljään osaan. Paperi kastui hiestä, kun Aurora otti sen sormiensa väliin. Numeroita. Paperissa oli paljon numeroita. Hetken Aurora tunsi olonsa pettyneeksi ja petetyksi, kunnes hän tajusi. Se oli isän puhelinnumero. Sen isän, joka jätti perheensä ainoan tyttärensä ollessa viisi. Sen isän, josta Auroralla oli vain yksi muisto.
“Älä kadota tätä. Avaa se, kun tunnet olevasi yksin maailmankaikkeudessa. Minä rakastan sinua, Ruususuu”, isä oli kuiskannut ja suukottanut tyttöä poskelle. Sitten äiti oli saattanut isän eteiseen ja Aurora oli kuullut terävän ja kivuliaan läpsäisyn äänen. Äiti oli lyönyt isää poskelle avokämmenellä.
“Älä luota kehenkään, kultaseni”, äiti oli sanonut isän lähdettyä. “Kaikki ihmiset ovat itsekkäitä pa… papuja.”
Aurora pyöritteli paperia kädessään. Nyt hän oli avannut sen. Esineen, joka oli kulkenut hänen mukanaan saamisesta lähtien aina ja kaikkialla. Esineen, jonka vuoksi hän oli vuosikaudet kysellyt äidiltään, oliko hän jo yksin maailmankaikkeudessa. Esineen, joka oli ainut todiste siitä, että hänellä oli isä. Esineen, joka oli portti isän luo.
Vapisevin sormin Aurora naputteli numeron kännykkänsä. Hän liikutti sormeaan kohti “soita numeroon”-nappia, mutta vetäisi sen pois, pyyhki numeron ja taitteli lapun takaisin medaljonkiin. Ei isä oikeasti välittänyt. Hän olisi jo ottanut yhteyttä, jos välittäisi. Se oli hänen tehtävänsä, ei Auroran. 
Tälläisen palautteen sain:

 Kiitos tekstistäsi! Saat hienosti syvennettyä Auroran henkilöhahmoa medaljongin avulla. Aurora on edelleen diivaileva ja ärsyttävä ystävilleen, mutta tällä kertaa hänen kuorensa sortuu äksyilyn päälle ja hän huomaa jäävänsä yksin. Silloin isän antama medaljonki tulee tarpeeseen!
Pidän vauhdikkaasta tyylistäsi, joka kuljettaa tarinaa käänteestä toiseen. Et kuvaile sen tarkemmin Auroraa ympäröiviä ihmisiä, mutta annat heille äänen dialogeissa. Sen sijaan kuvailet Auroran sisäistä kokemusmaailmaa tyyliin erinomaisesti sopivalla tavalla. Myös medeljongin kuvaus mainio! Jäin ainoastaan miettimään, aukeaako medaljonki helposti, jos se on ollut suljettuna vuosia? Pitäisikö siinä käyttää apuna veistä? Erityisesti, jos sormet vapisevat, voi olla hankala saada pikkuista luukkua toimimaan... Medaljongin avaamisessa saattaisi piillä komedian aineksia, kenties myös keittiössä hengailevan kämppiksen jälleennäkeminen, mikäli veitsen hakeminen vie takaisin hänen luokseen. Kenties lipsuva veitsi voi myös saada aikaan jonkin pienen onnettomuuden... Älä siis päästä Auroraa tässä kohdin helpolla, sillä vuosien jälkeen portti isän luokse saattaa olla jumissa!
Kun puhelinnumero vihdoin on käsissä, tuntuu uskottavalta, ettei Aurora aivan heti pirauta. Se, että äiti on läpsäyttänyt isää nenille lähtiessä vaikuttaa hauskalle sukupuoliroolien kyseenalaistukselle!
Minusta tekstissäsi on kytemässä mainiota huumoria, toivottavasti olet samalla kannalla! Se ei tietysti tarkoita, etteivätkö Auroran kokemukset olisi samaan aikaan vakavasti otettavia, tarkoitan lähinnä tyyliä, jolla ne ilmaistaan. :)


Mitä mieltä olit tämän kertaisesta tekstistäni? (psst... kerrot sen kommenttiboxissa...)
Ja hei, voit edelleenkin kirjoittaa oman versiosi tästä ja edellisestä tehtävästä ja lähettää sen minulle (samakuu@gmail.com) tai julkaista sen omassa blogissasi! Ensi viikolla jälleen Sulkasadon kimpussa. ;-) 

maanantai 1. joulukuuta 2014

SINÄ 11-17-VUOTIAS KIRJOITTAJA

Lupasin ilmoitella Sulkasadon-kursseista ja tässä niitä nyt olisi.

Vaikuttava tarina -kurssi 11-15-vuotiaille:

Kurssilla kirjoitetaan tarinoita ympäröivästä todellisuudesta. Ympäristöstä etsitään mahdollisia ongelmakohtia Selviytymispelin hengessä, omasta kulmasta tarkastellen. Kirjoitamme siitä, mitä itse näemme ja koemme. Pyrimme kirjoittamaan niin, että johtopäätösten tekeminen jää lukijalle.
Ohjaaja: nuortenkirjailija Markku Karpio
Ajankohta: 14.1.–18.2.2015
Ikäryhmä: 11–15 -vuotiaat
       OSALLISTU TÄÄLTÄ

Sano se! -kurssi 14-17-vuotiaille:

Kurssi runoja jo hiukan kirjoittaneille, esimerkiksi viime kevään Ota kiinni!-runokurssille osallistuneille. Onko oikeita sanoja? Mistä niitä voi löytää? Miten runo luetaan, miten sen voi lukea? Kurssilla kirjoitamme runoja sekä opettelemme tunnistamaan ja käyttämään erilaisia ilmaisukeinoja. Opetellaan lukemaan sitä mitä itse on kurssilla kirjoitettu, havaitsemaan kirjoitetun runon eri puolia ja mahdollisuuksia.
Ohjaaja: runoilija Sanna Karlström
Ajankohta: 8.4.–13.5.2015
Ikäryhmä: 14–17 -vuotiaat
         OSALLISTU TÄÄLTÄ

Suosittelen noita kursseja lämpimästi, tosiaan täysin maksuttomia ja opetus toimii kokonaan netissä. Julkaisen postaus-sarjaani Sulkasato toisen osan ennen torstaita.

Kirjoittelemisiin!

TÄÄLLÄ LISÄÄ INFOA: http://www.sulkasato.fi/