lauantai 13. syyskuuta 2014

Ensimmäinen luku

Tässä olisi tämä lupaamani "maistiainen" romaanistani, jota aloin kirjoittaa muutama päivä sitten. Olen ajatellut, että joka toinen luku kertoisi tämän Hildan elämästä, niin kuin tässä ensimmäisessä luvussa, ja joka toinen taas eräästä toisesta henkilöstä, jonka opitte tuntenaan sitten seuraavassa luvussa. Työnimenä tälle romaanille toimii: Kukaan ei tykkää.

Luku 1, HILDA


Hilda piirsi vihkon kanteen ympyrää. Oikeastaan hän oli piirtänyt sitä yhtä ja samaa ympyrää kolmekymmentä minuuttia. Kohta opettaja tulisi katsomaan olisiko tyttö tehnyt tehtäviään. Sitten hän huomaisi että ei ja soittaisi kotiin, Hilda ajatteli. Tai eihän se oikeastaan mikään koti ollut. Henna ja Pekka eivät olleet Hildan oikeat vanhemmat. Välillä Hilda toivoi, että olisivat. Silloin hän olisi kaunis ja hoikka. Silloin hänellä ei olisi lukihäiriötä ja hän voisi olla yhtä kuuluisa kuin Hennan ja Pekan kuusitoistavuotias tytär, teini-poppari Ninetta. Tai sitten hän voisi olla yhtä taitava ballerina kuin Ninetan pikkusisko Jasmiina. Mutta ei. Hän oli vain ylipainoinen, lyhyt, kiusattu rillipää, joka ei osannut edes lukea kunnolla.
Toisaalta Hilda oli kuitenkin onnellinen, ettei hän ollut Hennan ja Pekan tytär. Hän ei nimittäin pitänyt Suvannoista. Eivätkä he pitäneet Hildasta. Niin kuin ei kukaan muukaan. “He ovat hyviä ihmisiä, kun ottivat sen penskan hoitoonsa”, puhuivat tädit kassajonoissa.
“Kyllähän sen ymmärtää, ettei tyttö juuri näy julkisuudessa”, toiset sanoivat, “onhan se ruma ja lihava. Kiiltokuva perhe menettäisi suosionsa, jos musta lammas nähtäisiin sellaisenaan.”
Oli totta, ettei Hildaa näkynyt lehtien kansissa koskaan, toisin kuin kaikkia muita perheenjäseniä, jotka eivät parrasvaloja vältelleet. Ninetta ei nimittäin ollut perheen ainoa julkkis. Henna-äiti oli entinen malli ja nykyään suosittu juontaja, jolla oli myös oma TV-sarja. Vaimoaan kuusivuotta vanhempi Pekka taas johti suurta ja menestynyttä pikaruokaketjua, “Finburgeria”. Jasmiinakin oli jo nähty muutamassa vaatemainoksessa mallina.


“Hilda!” opettaja kivahti. “Lakkaa piirtämästä sitä ympyrää ja näytä tehtäväsi!”
Hilda laski kynän kädestään ja avasi vihkon, jonka sivut huusivat tyhjyyttään.
“Jaahas”, opettaja sanoi ja naksautti kieltään, “etkö taaskaan ole osannut?”
Hilda ei vastannut. Opettaja kyllä tiesi, ettei hän ollut osannut. Mutta silti hän odotti vastausta. “Jaahas”, opettaja toisti toisen kerran. “etkö suostu puhumaan?”


Opettaja oli noin viisikymppinen luiseva nainen, jolla oli punainen permanentti. Hänellä oli kapea ja melko pitkä nenä, sekä ryppyjä ja paljon ripsiväriä, joka ei ainakaan kaunistanut häntä. Opettajalla oli yllään tummanvihreä säären puoliväliin yltävä hame, joka näytti kulahtaneelta ja ikivanhalta, sekä musta toppi, joka oli opettajalle juuri sopiva, mutta joka oli todennäköisesti ostettu alle 12-vuotiaiden lasten osastolta. Oppilaiden keskuudessa hänet tunnettiin nimellä Kakru. Hildan mielestä opettaja muistutti noita-akkaa, niin käytökseltään kuin ulkonäöltään.


“Soitatko sinä Hennalle ja Pekalle?” Hilda kysyi opettajalta.
“Ehen, tyttöseni”, opettaja vastasi.
“Et vai?” Hilda ihmetteli.
“En. Minä kutsun heidät koululle”, opettaja ilmoitti. Hänen naamallaan oli omahyväinen, voitonriemuinen virnistys, jota Hilda oli opetellut sietämään.
Hilda huokaisi. Taas uusia rangaistuksia. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, sanottiin. Ei toki, ei kukaan häntä löisi, korkeintaan antaisi luunapin, mutta Hildan mielestä sekin olisi parempi kuin ilman illallista jääminen.
Joku pyysi puheenvuoroa. Se oli Mirella, tyttö joka istui Hildan vieressä ja oli kuullut koko keskustelun. Opettaja piti Mirellasta, aivan kuten kaikki muutkin. Mirella oli Jasmiinan ystävän pikkusisko ja sen ansiosta yksi koulun suosituista tytöistä.
“Opettaja, jos Hilda ei kerran osannut tehtäviä, eikö hänen kuuluisi saada tukiopetusta?” Mirella ehdotti ja vilkaisi Hildaa piilo-ilkeästi. Kaikki inhosivat Kakrun tukiopetusta.
“Katsotaan nyt”, opettaja tokaisi, “jos asia on todella näin, ettei Hilda osaa näitä helppoja kertaustehtäviä, tuo on varteenotettava idea, mutta minusta tuntuu että neitiä ei nyt vain kiinnosta. Ja sellainen pelihän ei vetele täällä.”
Hilda näki kuinka Mirella vinkkasi ystävälleen Saralle silmää, ja oli varma, että Kakrukin huomasi sen. Onneksi kello kutsui oppilaita välitunnille ja Hilda ehti livistää luokasta, ennen kuin opettaja ehti pyytää häntä jäämään välitunniksi luokkaan.


Hilda nappasi punaiset kumisaappaansa sekä takkinsa syliinsä ja juoksi vessaan ennen kuin kukaan muu hänen luokkalaisistaan ehti kynnystä pidemälle. Tämän välitunnin hän halusi olla rauhassa, kuulematta pilkkahuutoja. Hän lukittautui ahtaaseen kloritin tuoksuiseen wc-koppiin ja istahti pöntön suljetulle kannelle. Hän kuuli vessan aulan oven aukeavan ja ehti juuri ja juuri vetäistä jalkansa pöntönkannen reunalle, ennen kuin kukaan ehti tunnistaa hänen punaisia kumisaappaitaan.
“Siis lol, melkein jäätiin kiinni”, Hilda kuuli jonkun sanovan. Se ääni oli kimeä ja kuului tytölle, joka tuoksui voimakkaalle hajuvedelle ja muille kemikaaleille. Hilda kuuli muiden tyttöjen hihittelevän. Sitten kuului havinaa ja paljon kirosanoja, joita täytyi tunkea jokainen lause täyteen. Tytöt laskivat laukkunsa lavuaariin ja pyöristelivät silmiään sekä pöyhivät hiuksiaan peilin edessä. “Susa, kuka sulle tekstaa?” joku kysyi. Tällä kertaa Hilda oli aivan varma äänen omistajasta, se oli Mirella. Susaksi kutsuttu tyttö hymyili salaperäisesti, mutta nipisti huulensa tiukasti yhteen. “Omg, se on Miika!” kiljahti joku tytöistä.
“Mei, hitto!” Susa tuhahti, mutta hymyili kuitenkin hieman. Mei nauroi ja sanoi: “Sori, se lipsahti!”
“Siis what? Onks Susal ja Miikal jotain juttuu?” Mirella tivasi.
“Ehkä…” Susa hymyili.
“Mä ku en nykyään tiiä enää mitään teidän jutuist”, Mirella tuhahti.
“Sori, Mira. Mitäs jäit luokalles!” Mei kikatti ja Susakin nauroi.
“Missä Sara muuten on?” Susa tiedusteli, vaikka kukaan ei osannut vastata. Tytöt ottivat laukkunsa lavuaarista ja katosivat ovesta etsimään Saraa.
Hilda huokaisi, huomaamattaan hän oli pidättänyt hengitystään jo yllättävän pitkään. Monelle tiedot, jotka Hilda oli juuri kuullut, olisivat olleet kultaakin kalliimpia keinoja keplotella itsensä suosittujen keskuuteen. Hildalle ne kuitenkin olivat vain puhetta, joka oli vanginnut hänet wc-koppiin. Vihdoin hän nousi ylös ja suuntasi ulos vessasta. Juuri samaan aikaan kun Hilda asetti kätensä oven kahvalle, joku vetäisi kahvasta oven toisella puolen, ja Hilda pyllähti vessan oven eteen mahalleen.
“Läskikasa lentää!” Mirella supatti kovaäänisesti ja sai Susan ja Mein kikattamaan.
“Joo, Saran ois pitäny nähä tää!” Mei lisäsi.
“Mut...” Susa mumisi, veti Mein ja Mirellan lähemmäs itseään ja kuiskasi heille:  “Jos toi tuli tuolta nii se kuuli…”
Hilda könysi ylös ja koitti paeta paikalta, mutta Mirella tarttui tätä hupusta kiinni ja veti tytön kovakouraisesti aivan korvansa juureen. “Sä et sitten puhu mitään, mitä sä kuulit”, hän sähisi. Se ääni sai kylmät väreet kulkemaan Hildan kehon läpi. Se oli kuin kalkkarokäärme. Äärimmäisen myrkyllinen.
“Et mitään, tajuutko?” Mirella tivasi. Hilda nyökytti päätään sen minkä pystyi, hupparin kaulus hiersi hänen kaulaansa niin, että oli vaikeaa edes liikuttaa päätään, saatikka sitten puhua.
“Ja jos puhut niin…” Mirella uhkasi.
“Et selvii. Mee pois”, Mei lisäsi nopeasti ja tönäisi Hildaa selkään niin, että Mirella päästi siitä irti.
Hilda pysähtyi vasta käytävän päästä hieromaan kaulaansa, johon oli painautunut punainen viiva. Ja vaikka hän tiesi, ettei Mei ollut tarkoittanut hyvää, hän lausui kuitenkin äänettömät kiitoksensa tytölle, joka oli pelastanut hänet tukehtumiselta.


Koulupäivän päätyttyä Hilda juoksi niin kovaa kuin pääsi, hän halusi mahdollisimman kauas koulusta ja “suosittujen jengistä” niin nopeasti kuin mahdollista. Pienen hetken hän harkitsi karkaamista, mutta sitten hän ymmärsi, ettei millään tulisi selviämään yksin. Hän ei ehtinyt ajatuksissaan sen pidemälle, kun jo huomasikin seisovansa Suvantojen talon ovella.
“Sinä saastainen penikka!” Henna rääkäisi, ennen kuin Hilda ehti eteistä pidemälle.
“Mitä nyt?” Hilda kysyi teeskennellen niin viatonta kuin osasi.
“Mitä, mitä, mitä! Opettajasi kutsui meidät koululle puhumaan käyttäytymisestäsi ja opiskelu motivaatiostasi, kuten tiesit!” Henna kiljui naama punaisena.
Hänen vaalea polkkatukkansa keinahteli hullunkurisesti ja hänen luonnottoman suuret huulensa aukeilivat ja sulkeutuivat tämän kirkuessa Hildalle.
“Anteeksi”, Hilda mutisi nöyrästi. Olisi ollut turhaa selitellä mitään, ja “en vain osannut” olisi ainoastaan pahentanut tilannetta. Henna napsautti tytön otsalle mojovan luunapin ja passitti tämän huoneeseensa.
“Ja jäät ilman illallista”, Henna lisäsi, kuten Hilda oli arvannutkin.
Hilda löntysti huoneeseensa ja sulki oven varovaisesti perässään. Henna ärsyyntyisi nyt pienimmästäkin narahduksesta. Hilda pujotti kätensä sänkynsä patjan alle ja veti sieltä esiin puoliksi syödyn suklaapatukan, jonka hän oli ostanut viikko sitten maasta löytämillään rahoilla. Hän haukkasi siitä palasen ja työnsi kätensä uudestaan patjan alle. Tällä kertaa sieltä löytyi päiväkirja. Hän asetti kynän paperille ja alkoi kirjoittaa:


Minä olen hyvä tyttö. Minua ei vain ymmärretä täällä. Uskon, että minun oikeat vanhempani ovat tuolla jossain. He pitävät minusta. Eivätkä he olisi missään nimessä halunneet antaa minua pois, mutta heidän oli pakko. He ovat kuuluisia ja pidettyjä, jollainen minustakin tulee joskus. Silloin kaikki haluavat olla minun ystäviäni, jopa Ninetta, Jasmiina, Mirella, Sara, Mei ja Susa. Mutta minä en hyväksy heitä. Sillä he ovat pahoja. He joutuvat vankilaan, ja sitten kukaan ei enää tykkää heistä. Kaikki tykkäävät minusta ja minun vanhemmistani, ja me asumme kalliissa ja suuressa huvilassa Pariisissa, jossa ei tarvitse ikinä lukea tai käydä koulua.


Rakkaudella,


Hilda


Hilda hymyili. Hän kuvitteli itsensä ja kauniin äitinsä muotinäytöksissä ja Prahan mainoksissa, hän kuvitteli itsensä nauramassa kuuluisan isänsä kanssa ja poseeraamassa lehdistölle. Hän kuvitteli fanipostista tulvivat postilaatikot ja jatkuvasti pirisevän puhelimen, jonka kautta Hildaa yritettiin anella tv-ohjelmiin haastateltaviksi. Hennan vaativa huuto kuitenkin palautti Hildan rytinällä maanpinnalle.
“Hilda, shamppanjalasini kaatui, tuleppas siivoamaan”, nainen vaati.
Hilda piilotti suklaapatukan ja päiväkirjan takaisin patjan alle ja riensi siivoamaan huoltajansa sotkuja. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, Hilda toisti mielessään.

--

Tykkäsitte tai ette, kommentoikaa! Tarvitsen nyt kipeästi rakentavaa palautetta, sillä en itse oikein tiedä onko tämä hyvä vai huono. Jatkoa tulee heti, kun saan kirjoitettua lisää! :)

maanantai 8. syyskuuta 2014

Odotahan vaan!

Postausteni taso on tainnut harhailla viime aikoina kirjoittamisen ja lukemisen lisäksi vähän muuallakin, kuten leipomisessa, syksyn tulossa ja lomailussa. Toki se on tuonut lisää katselukertoja, esimerkiksi eripuolilta maailmaa, mutta minulle ei ole väliä kuinka paljon katsotaan, vaan kuka katsoo. Tässä tapauksessa toivon blogilleni siis aidosti kirjoittamisesta kiinnostuneita ihmisiä, enkä vain haamukävijöitä, jotka vain avaavat sivun ja lähtevät pois. 

Mutta joo, antakaa anteeksi! Nyt lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa vain ja ainoastaan kirjoittamisesta ja lukemisesta ainakin melkein

Ja arvatkaapas mitä, minä olen aloittanut jälleen uuden romaanin! Okei, tiedän kyllä kuinka edelliselle romaanilleni kävi, mutta nyt ei olekaan mitään aika- tai tyylilaji rajoitteita. Ja niille, joilta edellisen romaanini tarina on mennyt ohi korvien, voin kertoa, että minun oli määrä osallistua Otavan nuortenromaanin kirjoituskilpailuun, mutta inspiraation ja ajan puutteessa tarinani ei edennyt toisen luvun alkua pidemmälle. Mutta nyt aion kirjoittaa tämän tarinan loppuun! Vei se sitten kuukausia tai vuosia. 

Saatte maistiaisia tulevasta romaanistani tämän viikon aikana, mutta nyt jätän teidät odottelemaan sitä. 

Tässä hieman odotusmusiikkia Suomessa vähemmän tunnetulta artistilta (Parasta kuulokkeilla kuunneltuna! ;) ):

        Hold You - Nina Nesbitt (Eikö olekkin ihana biisi!) 

Tervettä maanantai-iltaa! Toivottavasti teitä ei kiusaa kamala syys-flunssa. :)

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Ennen Uutta Vuotta

Kesä on nyt virallisesti ohi. Ja helteet pakenivat jo kauan sitten. Olisin todennäköisesti maannut lattialla selälläni ja tuijottanut kattoon, ellen olisi täjunnut tätä: elämä ei lopu.

Innostuin syksyn saapumisesta jopa niin, että tein listan asioista, jotka aion tehdä ennen Uutta Vuotta. Jokaisesta asiasta, joka listaltani jää täyttämättä, teen vuoden 2015 ensimmäisellä viikolla yhden "sinä sanot - minä teen" -tehtävän. Joku siis sanoo minulle jonkun tehtävän ja minun täytyy tehdä se. 

ENNEN UUTTA VUOTTA -LISTANI

  1. Hankin Samakuu -blogi kirjoittamisesta blogiin vähintään kahdeksan lukijaa
  2. Uin avannossa. (Miksi menin lupaamaan?!)
  3. Kirjoitan romaanin ainakin puoleen väliin
  4. Lennätän leijaa (Tehty jo!)
  5. Luen kirjan, jota joku suosittelee minulle henkilökohtaisesti
  6. Opin seisomaan käsilläni ilman tukea
  7. Teen Samakuu -blogi kirjoittamisesta blogiin haastattelun sähköpostitse
  8. Pelaan Monopolyn loppuun asti (se on oikeasti pitkä peli :D)
  9. Käyn kävelyllä puolen yön jälkeen
  10. Herään klo. 5.00
  11. Osallistun kirjoituskilpailuun
  12. Varaan kirpputori-pöydän
  13. Tutustun uuteen ihmiseen
  14. Julkaisen tekstejäni blogini lisäksi jossain muualla

Ja uskonkin, että tämän listan avulla tulen viettämään oikein hauskan ja antoisan syksyn ja talven.

Siksi haastan joka ikisen tämän lukeneen henkilön (sinut myös) laatimaan oman "ennen Uutta Vuotta" -listan ja bloggaajat voisivat kirjoittaa siitä myös blogiinsa. :) 


Mitä sinun "Ennen Uutta Vuotta" -listaasi kuuluu? Kommentoi!