sunnuntai 14. joulukuuta 2014

SULKASATO #3 - Vastustaja

Jotenkuten eksyit juuri lukemaan Sulkasato -postaussarjani kolmatta osaa.

Täällä ensimmäinen osa.
Täällä toinen osa.

Tälläisen tehtävän saimme kolmannella viikolla:

Tämän viikon tehtävässä etsitään siis käännekohtaa tarinalle. Vie henkilösi paikkaan, jossa hän kohtaa vastustajansa (joko konkreettisesti tai päänsä sisällä) ja näkee tämän toisin kuin ennen. Kerro, mitä siitä seuraa!

Ja näin minä kirjoitin:

Seuraavana päivänä Aurora oli kuoleman väsynyt. Juuli ja Lotta eivät puhuneet hänelle edelleenkään. Eikä puhunut oikeastaan kukaan muukaan.
“Aurora?” opettaja kysyi. “Nukutko sinä?”
“E…”
“Ei tunneilla torkuta! Jälki-istuntoa”, opettaja tiuskaisi ja Aurora näki, kuinka pienelle paperinpalalle kirjoitettu viesti alkoi kiertää pulpetilta toiselle.
“Mut…” Aurora äännähti.
“HILJAA AURORA!” opettaja karjaisi.
“Joo, just..” Aurora tuhahti.
“JÄNKÄTÄTKÖ SINÄ VASTAAN?” opettaja huusi.
“En...” Aurora mumisi.
“TAAS JÄNKÄTIT”, opettaja raivosi.
“Ant…”
“EN KYSYNYT MITÄÄN. OLE NYT VAIN HILJAA.”
“Juu.”
“HITTO AURORA. KAKSI TUNTIA JÄLKI-ISTUNTOA.”
Juuli viittasi.
“Niin Juuli?” opettaja sanoi.
“Minun mielestäni jälki-istunto on aina huono vaihtoehto. Eikö olisi tehokkaampaa antaa tuolle vaikka enemmän läksyjä ja ottaa välitunnit pois?” Juuli ehdotti. Muut tytöt virnistelivät hänen ympärillään.
“Em…” Aurora aloitti, mutta opettaja keskeytti hänet jälleen: “Tuo on mainio ajatus Juuli. Tiesinhän, että aina kun avaat suusi sanot jotain nerokasta.”
Naurua. Aurora painoi kasvonsa käsiin. Lisää tukahdetettua kikatusta. Aurora puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hän antoi kyyneleiden tulvia poskille ja sotkea meikit. Hän vyöryi epätoivon tilaan, joka jaksoi muistuttaa tytön kamalasta tilanteesta. Myöskään luokasta kuuluvat kuiskaukset ja opettajan kimitys eivät helpottaneet oloa. Aurora koitti unohtaa kaiken ja olla välittämättä opettajan komentelusta.
“AURORA…” “Se tekee ton tahallaan…” “AURORA NYT TOTTELE!” “...idiootti…” “Ootteko kuulleet, et se on…” “ETKÖ USKO, AURORA!”
Aurora nousi ylös, veti kaulahuivin korviinsa etteivät levinneet meikit näkyisi, heitti repun selkäänsä ja marssi ulos luokasta. Ihan sama, kaikkihan oli joka tapauksessa pilalla.

Aurora juoksi vessaan, lukittautui yhteen kopeista ja sen enempiä ajattelematta -soitti isälleen.
Jännitys iski vasta, kun hän kuuli puhelimen toisesta päästä äänen: “Aarni Uvanto speaking.” Aurora oli pitkään hiljaa. Hän kuunteli vain isänsä pehmeää, kaukaisella tavalla tuttua ääntä.
Is there anyone?” Aarne Uvanto, Auroran isä toisti. Kyyneleet tulvahtivat Auroran silmiin. Hän muisti tämän äänen. Puhelimessa oli hänen isänsä.
“Aurora…” Aurora mutisi vapisevalla ja jännityneellä äänellä.
“Aurora? Sinäkö… sinäkö se olet, Ruususuu?” Aarne hämmästyi. Hänen äänensä oli melkein pelästynyt, mutta hän muisti. Hän muisti tyttärensä!
“Oletko siellä?” Aarne toisti.
“Olen…” Aurora vastasi edelleen hämmentyneenä.
“Miten… Miksi soitit minulle?” Aarne ihmetteli.
“Medaljonki”, Aurora huomautti kykenemättä puhumaan enempää kuin yhden sana kerrallaan.
“Voi, Ruususuuni! Todellako? Onko se sinulla edelleen? Luitko sen…? Onko kaikki hyvin? Entä Sofia? Miten hän voi?” Aarne hössötti.
“Hidasta vähän”, Aurora töksäytti. Hänen äänensä oli jo paljon itsevarmempi. “Ja kyllä, sanoinhan löytäneeni numerosi korusta. Kaikki on päin… papua. Ja äidillä on uusi mies ja vissiin voi hyvin. Oliko muuta?” hän luetteli.
“Päin papua?”
“Mm… Äiti on käyttänyt sitä sanaa sun lähdöstä saakka. Kamuja ei oo ja äiti ei ees soita. Opellakin on jotain mua vastaan ja koko koulu inhoo mua.”
“Sillä lailla. Mitäs sä oot tehnyt?”
“Niinpä. Hei kuule, mä haluan tietää kuka sä oot”, Aurora tokaisi.
“Aarne Uvanto. Ruususuutaan ikävöivä suomalainen Italiassa”, Aarne esittäytyi.
“Italiassa? Ihmettelinkin, miks vastasit englanniksi puhelimeen”, Aurora totesi. “On itseasiassa muutakin jota haluaisin tietää. Miksi erositte? Miksi muutit Italiaan? Miksi äiti pitää sua itsekkäänä idioottina? Miksi et ole ottanut yhteyttä? Miksi...”
“Hei, hei, hei! En mä voi tätä kaikkea kertoa puhelimessa… Mutta sulla on toki oikeus tietää. Entä jos tulisit tänne?” Aarne ehdotti.
“Sinne Italiaan? Mä oon nähnyt sut viimmeks viisvuotiaana. Mä en edes tiedä miltä sä nykyään näytät. Mul on koulua…” Aurora epäili.
“Luettelit just hyviä syitä tulla. Ja mä tiedän yhden hyvän opettajan, suomalaisen.”
“No…”
“Nähdään ylihuomenna. Mä tilaan sulle kännykkään lentolipun.”
“No, okei!”

Tälläistä palautetta sain:

Auroran tarina etenee luontevasti koulun penkille. Tässä on itse asiassa hiukan romaanin tuntua, ehkä sinun täytyy jatkaa vielä kurssin jälkeen kirjoittamista, että saat Auroran seikkailuista kaiken irti! Joka tapauksessa minusta on hienoa nähdä, kuinka Aurorasta kehkeytyy koko ajan moniulotteisempi henkilöhahmo, jolla on menneisyys ja nykyisyys.

Aurora on nyt riisuttu kaikesta koppavuudestaan. Koulussa opettaja alkaa simputtaa häntä. Kenties maine toimittajana on kiirinyt ja opettaja haluaa näyttää, missä kaappi seisoo. Sen lisäksi, että opettaja alkaa kiusata, myös entinen hyvä ystävä Juulia kääntyy tosissaan Auroraa vastaan ja ehdottaa vaihtoehtoista rangaistusta opettajalle. Varsinainen kiusankappale... Aurora jää todella yksin.

Aurora nielee kyyneleensä ja jättää luokan. Hän soittaa puhelun isälleen ja heidän välisensä dialogi on hilpeä! Sinulla on selkeästi taito kirjoittaa uskottavaa dialogia, jossa osapuolet vastaavat toisilleen luontevasti, selittelemättä, kuten "sillä lailla. Mitäs oot tehnyt?" "Niinpä.--". Kaikki ylimääräinen on jätetty pois, aivan niin kuin kaunokirjallisessa tekstissä kuuluukin!

Aurorassa ja hänen isässään on eräänlainen Peppi Pitkätossumainen parivaljakko: isä, joka on lähtenyt etsimään kotoista jännittävämpää elämää ja tyttö, joka tekee niin kuin tykkää. Juuri tällainen isä ehdottaa tyttärelleen matkaa Italiaan, vaikka kesken lukukauden. Kertojan täytyy kuitenkin pitää mielessä myös Auroran toimittajanura, ettei hän lähde matkaan ilman että siitä tulee juttukeikka, eikö totta? Vielä jää nähtäväksi, onko Aurora yhtä nopea liikkeissään kuin isänsä...

Mitä pidit tämän kertaisesta tekstistäni? Kerro se kommenttiboxissa!

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

SULKASATO #2 - Tärkeä esine

 Ja nyt... *fanfaari* ...Sulkasato -postaussarjani toinen osa! Tyylikkäästi myöhässä, tottakai! ;-)

TÄÄLLÄ ENSIMMÄINEN OSA


Toisen viikon tehtävä oli tälläinen:
Kerro, miten päähenkilösi saa merkityksellisen esineen.
Kuka sen antaa? Kerro, kuka on päähenkilösi auttaja tai kannustaja!
Millainen se on? Kuvaile esinettä tarkasti.
Mitä sille tapahtuu? Pitääkö päähenkilösi sen itsellään vai tapahtuuko sille jotakin. Sinun ei tarvitse paljastaa kaikkea vielä…
Näin minä kirjoitin:
Aurora heitti oranssin reppunsa asuntolan olohuoneen sohvalle ja tepsutteli itse jääkaapille.
“Kuka on syönyt mun jugurtit?” hän huudahti.
“Tota… Mä vähän lainasin aamulla, mut jätin sulle pohjat”, Onni, lukion kolmatta vuotta opiskeleva poika vastasi television äärestä.
“No ei tääl oo mitään. Ja miten jugurttia voi lainata? Oksennatsä ne takas vai?” Aurora tivasi.
“Ei, vaan sä saat sit syödä mun jugurttii… Ja mä ihan varmana jätin sulle pohjat, Nora on varmaan syöny loput”, Onni selitti.
“Noralla on laktoosi-intoleranssi.”
“Jaa.”
“Mä inhoon sua. Mä inhoon kaikkia”, Aurora tuhahti. Onni sääti TV:n ääntä kovemalle.
Aurora nappasi hyllyltä kipon ja kaatoi siihen muroja ja maitoa. Hän etsi vielä hyllystä lusikan, työnsi sen murojen joukkoon ja marssi sitten huoneeseensa muroineen päivineen.
Murot syötyään hän nukahti.
Aurora heräsi puhelimen pirinään. “Huomenta…”, hän mumisi ja haparoi kädellään kännykkänsä pöydältä.
“Hei Juulia…” hän vastasi.
“Ei, minä olen…”
“Lotta?”
“Itseasiassa kyllä.”
“Hei… Miksi soitat minulle keskellä yötä?” hän tuhisi.
“Kello on viisi!”
“Niin?”
“Viisi illalla.”
“Ahaa…” Aurora sanoi. “SIIS MITÄ? Taisin nukahtaa ja… Hemmetti!” Aurora ponkaisi salamana ylös sängystä ja alkoi kävellä huonettaan ympäri.
“Niin, ihan sama. Muistatko, kun puhuimme päivällä?” Lotta kysyi.
“En…”, Aurora vastasi, mutta hetken mietittyään huudahti: “Eipäs kun muistan… Te suutuitte minulle ja… Sovimmeko sen jo?” Aurora nosti lattialta hiusharjan ja alkoi selvittää sillä pörröisiä hiuksiaan.
“Emme, Aurora”, Lotta huokaisi. “Etkä taida välittääkkään. Jos et muista riidelleesi parhaiden ystäviesi kanssa niin… Niin en tiedä, olemmeko parhaita ystävyksiä. Olemmeko me koskaan olleetkaan?”
“Ei Lotta, olen vain vähän tokkurassa… Heräsin juuri”, Aurora selitti.
“Joo, tajusin”, Lotta tiuskaisi.
“Miksi soitit?”
“Halusin selvittää asiat. Kaikki on sekaisin ja Juuli… hän on kymmenen kertaa vihaisempi kuin minä!”
“Mutta… Mikä häntä riivaa?”
“Mikäkö häntä riivaa! Et ole viettänyt kanssamme aikaa viikkoihin! Missä olet Aurora?”
“En voi kertoa”, Aurora tokaisi.
“Edes sillä uhalla, että menetät ystäväsi.”
Aurora oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten päättäväisenä: “en.”
“Hei hei Aurora”, Lotta tuhahti ja lopetti puhelun.
Kaikki oli pilalla! Ystävät: niitä ei enää ollut. Koulu: kärsi toimittajan työn takia. Ja vielä perhekin: äiti oli löytänyt uuden miesystävän, eikä ilmeisesti sen vuoksi ollut ehtinyt edes soittaa viikkoon.
Aurora antoi kyyneleiden tulvia poskille. Viileät pisara liukuivat kasvoja pitkin ja tipahtelivat paidalle. Kukaan ei välittänyt, siltä Aurorasta tuntui. Sydäntä revittiin irti. Juurineen. Aurora tarttui medaljonkiinsa ja puristi sitä tiukasti nyrkissään. Koru oli pyöreä ja sen hopeiseen pintaan oli kuvioitu kyyhkysiä. Hän liu`utti peukaloaan medaljongin epätasaisella pinnalla. Se rauhoitti. Se oli rauhoittanut aina. Korun reunat olivat kuluneet ja niitä katsellessaan Auroraa melkein hymyilytti. Hän oli pienenä imeskellyt korua hermostuessaan ja jos nyt rehellisiä ollaan, hän teki sitä yhä yksin ollessaan. Sitten hän muisti jotain. Hän muisti tärkeät sanat, jotka hän oli kuullut korun saadessaan. “Avaa se, kun tunnet olevasi yksin maailmankaikkeudessa.” Pikkutyttönä hän ei ollut ymmärtänyt, mitä isä oli tarkoittanut, ja vanhempana sellaista tilannetta ei ollut tullut. Nyt oli. Vapisevin käsin hän avasi medaljongin. Hänen sydämensä hakkasi niin lujaa, että tyttö pelkäsi sen pomppaavan ulos. Medaljongin sisällä oli pienen pieni paperinpala, joka oli taiteltu neljään osaan. Paperi kastui hiestä, kun Aurora otti sen sormiensa väliin. Numeroita. Paperissa oli paljon numeroita. Hetken Aurora tunsi olonsa pettyneeksi ja petetyksi, kunnes hän tajusi. Se oli isän puhelinnumero. Sen isän, joka jätti perheensä ainoan tyttärensä ollessa viisi. Sen isän, josta Auroralla oli vain yksi muisto.
“Älä kadota tätä. Avaa se, kun tunnet olevasi yksin maailmankaikkeudessa. Minä rakastan sinua, Ruususuu”, isä oli kuiskannut ja suukottanut tyttöä poskelle. Sitten äiti oli saattanut isän eteiseen ja Aurora oli kuullut terävän ja kivuliaan läpsäisyn äänen. Äiti oli lyönyt isää poskelle avokämmenellä.
“Älä luota kehenkään, kultaseni”, äiti oli sanonut isän lähdettyä. “Kaikki ihmiset ovat itsekkäitä pa… papuja.”
Aurora pyöritteli paperia kädessään. Nyt hän oli avannut sen. Esineen, joka oli kulkenut hänen mukanaan saamisesta lähtien aina ja kaikkialla. Esineen, jonka vuoksi hän oli vuosikaudet kysellyt äidiltään, oliko hän jo yksin maailmankaikkeudessa. Esineen, joka oli ainut todiste siitä, että hänellä oli isä. Esineen, joka oli portti isän luo.
Vapisevin sormin Aurora naputteli numeron kännykkänsä. Hän liikutti sormeaan kohti “soita numeroon”-nappia, mutta vetäisi sen pois, pyyhki numeron ja taitteli lapun takaisin medaljonkiin. Ei isä oikeasti välittänyt. Hän olisi jo ottanut yhteyttä, jos välittäisi. Se oli hänen tehtävänsä, ei Auroran. 
Tälläisen palautteen sain:

 Kiitos tekstistäsi! Saat hienosti syvennettyä Auroran henkilöhahmoa medaljongin avulla. Aurora on edelleen diivaileva ja ärsyttävä ystävilleen, mutta tällä kertaa hänen kuorensa sortuu äksyilyn päälle ja hän huomaa jäävänsä yksin. Silloin isän antama medaljonki tulee tarpeeseen!
Pidän vauhdikkaasta tyylistäsi, joka kuljettaa tarinaa käänteestä toiseen. Et kuvaile sen tarkemmin Auroraa ympäröiviä ihmisiä, mutta annat heille äänen dialogeissa. Sen sijaan kuvailet Auroran sisäistä kokemusmaailmaa tyyliin erinomaisesti sopivalla tavalla. Myös medeljongin kuvaus mainio! Jäin ainoastaan miettimään, aukeaako medaljonki helposti, jos se on ollut suljettuna vuosia? Pitäisikö siinä käyttää apuna veistä? Erityisesti, jos sormet vapisevat, voi olla hankala saada pikkuista luukkua toimimaan... Medaljongin avaamisessa saattaisi piillä komedian aineksia, kenties myös keittiössä hengailevan kämppiksen jälleennäkeminen, mikäli veitsen hakeminen vie takaisin hänen luokseen. Kenties lipsuva veitsi voi myös saada aikaan jonkin pienen onnettomuuden... Älä siis päästä Auroraa tässä kohdin helpolla, sillä vuosien jälkeen portti isän luokse saattaa olla jumissa!
Kun puhelinnumero vihdoin on käsissä, tuntuu uskottavalta, ettei Aurora aivan heti pirauta. Se, että äiti on läpsäyttänyt isää nenille lähtiessä vaikuttaa hauskalle sukupuoliroolien kyseenalaistukselle!
Minusta tekstissäsi on kytemässä mainiota huumoria, toivottavasti olet samalla kannalla! Se ei tietysti tarkoita, etteivätkö Auroran kokemukset olisi samaan aikaan vakavasti otettavia, tarkoitan lähinnä tyyliä, jolla ne ilmaistaan. :)


Mitä mieltä olit tämän kertaisesta tekstistäni? (psst... kerrot sen kommenttiboxissa...)
Ja hei, voit edelleenkin kirjoittaa oman versiosi tästä ja edellisestä tehtävästä ja lähettää sen minulle (samakuu@gmail.com) tai julkaista sen omassa blogissasi! Ensi viikolla jälleen Sulkasadon kimpussa. ;-) 

maanantai 1. joulukuuta 2014

SINÄ 11-17-VUOTIAS KIRJOITTAJA

Lupasin ilmoitella Sulkasadon-kursseista ja tässä niitä nyt olisi.

Vaikuttava tarina -kurssi 11-15-vuotiaille:

Kurssilla kirjoitetaan tarinoita ympäröivästä todellisuudesta. Ympäristöstä etsitään mahdollisia ongelmakohtia Selviytymispelin hengessä, omasta kulmasta tarkastellen. Kirjoitamme siitä, mitä itse näemme ja koemme. Pyrimme kirjoittamaan niin, että johtopäätösten tekeminen jää lukijalle.
Ohjaaja: nuortenkirjailija Markku Karpio
Ajankohta: 14.1.–18.2.2015
Ikäryhmä: 11–15 -vuotiaat
       OSALLISTU TÄÄLTÄ

Sano se! -kurssi 14-17-vuotiaille:

Kurssi runoja jo hiukan kirjoittaneille, esimerkiksi viime kevään Ota kiinni!-runokurssille osallistuneille. Onko oikeita sanoja? Mistä niitä voi löytää? Miten runo luetaan, miten sen voi lukea? Kurssilla kirjoitamme runoja sekä opettelemme tunnistamaan ja käyttämään erilaisia ilmaisukeinoja. Opetellaan lukemaan sitä mitä itse on kurssilla kirjoitettu, havaitsemaan kirjoitetun runon eri puolia ja mahdollisuuksia.
Ohjaaja: runoilija Sanna Karlström
Ajankohta: 8.4.–13.5.2015
Ikäryhmä: 14–17 -vuotiaat
         OSALLISTU TÄÄLTÄ

Suosittelen noita kursseja lämpimästi, tosiaan täysin maksuttomia ja opetus toimii kokonaan netissä. Julkaisen postaus-sarjaani Sulkasato toisen osan ennen torstaita.

Kirjoittelemisiin!

TÄÄLLÄ LISÄÄ INFOA: http://www.sulkasato.fi/


maanantai 24. marraskuuta 2014

Päähenkilö - SULKASATO #1

Vedän villasukat jalkaan, laitan PMMP:n Matkalaulu -levyn pyörimään levysoittimeen ja kohta todennäköisesti itkeskelen muistellen tätä ihanaa yhtyettä. Sitten huokaisen, vihdoin minulla on aikaa avata rakas blogini ja kirjoittaa jotain tännekkin. Taitaa olla vihdoin aika kertoa teille Sulkasadon -kurssista, josta aiemmin kirjoittelin ja joka on mediatiimin lisäksi vienyt minulta kaiken ylimääräisen ajan. Ei se mitään, en valita mistään, sillä kurssi oli aivan mahtava ja aion varmasti mennä toistekkin!

Koska muuten saisitte kärsiä taas pitkän tauon jälkeen kilometripostauksesta, ajattelin kirjoittaa Sulkasadosta viisiosaisen postaus-sarjan. Eli tässä ensimmäinen osa, jossa ovat siis luonnollisest ensimmäinen tehtävä, minun tekstini ja kurssin ohjaajan palaute.

Näin kuului ensimmäisen viikon tehtävän anto:
   Ensimmäisenä tehtävänä on kirjoittaa:
- Kuka on tarinasi päähenkilö?
- Missä hän asuu ja miten viettää aikaansa?
- Mistä hän haaveilee?
 Ja näin minä kirjoitin:
"Anteeksi! Sori! Väistätkö... Kiitos! Kiire... Hei, anteeks!" Aurora toisteli pujotellessaan ihmisjoukon läpi lukion käytävillä. Hänen parhaat ystävänsä Juulia ja Lotta koittivat epätoivoisesti kipittää tytön kintereillä.
"Aurora… Aurora odota! Minne sinä olet matkalla?” Juuli huohotti.
“Tapaamiseen, kuten sa-  Oi, puhelimeni soi!” Aurora työnsi kätensä reppuunsa ja veti sieltä esiin kännykän, joka pirisi jo vaativasti. “Ai hei… Kyllä, olen tulossa. Minulle… Anteeksi... Ymmärrän… En tietenkään unohtanut rou… neiti, niin… Olen i....” TUUT TUUT TUUT
“Mystinen rou-neiti?” Juuli naljaili.
“Älkää kiukutelko, te saatte kyllä tietää touhuistani aikanaan. Ehkä”, Aurora pyysi. “Tämä on nyt vähän tämmöistä, mutta lupaan, että vietän aikaa kanssanne paljon enemmän sitten kun… Sitten joskus.”
“Niin, sitten joskus kuuskymppisenä”, Lotta tuhahti.
“Viimeistään silloin”, Aurora naurahti.
 “No kiva…” Juuli äännähti. “Tiedätkö mitä? Mene vaan, ja... Soita kun oot kuuskyt.”
Juuli ja Lotta pysähtyivät, ja heidän ihmeekseen sen teki myös Aurora. Auroran osalta tauko oli kuitenkin niin lyhyt, ettei siinä ehtinyt kuin katsoa ystäviään anteeksi pyytävästi ja huikata: “Jutellaan myöhemmin!”
Aurora huitoi taksin luokseen ja pyysi kuskia viemään hänet Exelence -ravintolaan. Tyttö kirjaimellisesti loikki ulos taksista ja sysäsi takkinsa hämmentyneelle sisäänheittäjälle.
“Neiti Uvanto”, kuului kireä naisen ääni.
“Rou-”
“Neiti.”
“Neiti Usva?” Aurora arvasi. Hän kääntyi ympäri ja kohtasi pitkään mustaan ihonmyötäiseen mekkoon pukeutuneen nuoren naisen jäisen katseen. Lyydia Usvan vaaleat pitkät hiukset oli kerätty siistille suurelle nutturalle pään yläpuolella niin, että hänen pitkä kaulansa ja terävät kasvonsa erottuivat hyvin. Lyydia oli pitkä, hoikka ja erittäin kaunis nainen, jonka huulet oli maalattu punaisella ja mustia silmiä ympäröi tumma “sumusilmä” -meikki.
“Missä olet viipynyt?” Lyydia töksäytti.
“Tuota… Minulle tuli vähän kiire”, Aurora selitti. “Olet varmaankin päätoimittaja Lyydia Usva?” Aurora ojensi käden kätelläkseen, mutta Lyydia vain mulkaisi tyttöä ylimielisesti ja lähti varattua pöytää kohti korkokenkien korot kopsuen. Aurora seurasi häntä ja istuutui kaksinpöydän toiselle puolelle.
“En olekkaan ennen tavannut sinua”, Lyydia totesi.
“Et niin, työhaastattelunkin hoiti joku muu. Sinulla oli kuulemma kiire, neiti Usva”, Aurora muistutti.
“Niin. Päätoimittajan työ on hyvin vaativaa ja kiireistä noinkin suuressa lehdessä kuin Myself”, Lyydia totesi.
“Miksi sitten halusit tavata?” Aurora kysyi.
“Luojan kiitos, lopetit sen neidittelyn”, Lyydia huokaisi. “Halusin tavata, koska sinusta on valitettu.”
“MI-TÄ?” Aurora huudahti.
“Älä rääy, pentu!” Lyydia sähisi. “Turhaa potaskaa, minusta asiat saa sanoa täysin kaunistelematta, joten emme välitä niistä valituksista. Halusin kuitenkin tietää, millainen ihminen niitä juttuja raapustelee.”
“No… Olen tälläinen”, Aurora naurahti ja viittoi käsillä itseään. Hänen melko pitkät ja paksut ruskeat hiuksensa olivat hieman sotkussa kiireen jäljiltä ja vihreät Converset mutaiset. Hänellä oli yllään pitkä musta neuletakki, tiukan näköinen, mutta joustava T-paita ja farkkulegginssit. Hänen ruskeat hipsteri-tyyliset lasinsa olivat hiukan vinossa ja reppu roikkui tuolin selkänojalla. Meikkiä hänellä oli lähes huomaamattoman vähän.
“Sovitaanko vaikka, että minä kysyn, sinä vastaat?” Lyydia tokaisi tylysti. “Perhe?”
“Äitini on lääkäri ja hän asuu syntymäpaikkakunnallani. Minä muutin tänne koulun perässä ja asun nyt koulun asuntolassa”, Aurora selitti.
“Ikä?” Lyydia kysyi.
“Seitsemäntoista”, Aurora vastasi.
“Ystäviä?”  Lyydia tiedusteli.
“Paljon ns `tuttuja`, mutta vain muutama hyvä ystävä. Jos heitäkään, sillä he taisivat suutahtaa, kun en kertonut minne olen menossa”, Aurora huokaisi.
“Huonoin tapasi?”
“Saatan töksäytellä asioita ja sanoa suoraan mitä ajattelen.”
“Onko se sinun mielestäsi huono tapa?”
“No…”
“Olkoot. Voitte poistua.”
“Täh?”
“Niin, että tapaaminen on ohi.”
“Aa... okei, moikka!”
Tälläistä palautetta sain Lauralta (kurssin ohjaajalta): 

Hei Samakuu!

Tarinasi lähtee vauhdikkaasti liikkeelle! Aurora viilettää koulun käytäviä kuin primadonna jättäen ystävät jälkeensä. Hänellä on kiire liiketapaamiseen, jonka syy ei aivan selviä lukijalle. Päätoimittaja kertoo, että Auroran jutuista on tullut "valituksia", mutta tarkemmin hän ei kerro, mistä on kyse.

Kertomuksessasi on oivallista Auroran näyttäminen kahdessa eri ympäristössä: koulussa ja päätoimittajan juttusilla. Koulun loistokas viipottaja-Aurora vaihtuu vähemmän säihkyvään olemukseen jääkuningatarta muistuttavan päätoimittajan seurassa.

Ehkäpä lukijalle kannattaa vielä selventää, kuinka Aurora on päätynyt toimittajaksi tuohon säihkyvään "Myself"-lehteen. Nimi ennakoi, että itsekeskeisyydestä on muodostumassa kertomuksen keskeinen teema. Miten Aurora on ujuttautunut kansien väliin? Onko hän tosissaan itsekeskeinen diiva? Kantaako diivailu? Näissä kysymyksissä on tarinasi liikkelle paneva voima!


Miltäs tälläinen postaus-sarja kuulostaisi? Jos jatkaisin sitä vaikka kerran viikossa? Entä millaista palautetta SINÄ lähettäisit minulle, jos olisit kurssimme ohjaaja? Ja hei, kirjoita sinäkin ihmeessä oma versiosi tehtävästä ja julkaise se omassa blogissasi tai kenties lähetä se minulle sähköpostitse (samakuu@gmail.com), niin lupaan vastata! 
KOMMENTTIBOXI HUUTAA TÄYDENNYSTÄ!

Ihanaa alkanutta viikkoa jokaiselle!

tiistai 4. marraskuuta 2014

Facebook ja kysymys (jotka eivät liity toisiinsa mitenkään)

Hei,

ajattelin vain tulla ilmoittelemaan että, kuten tarkkaavaisimmat ehkä huomasivatkin, blogilleni ovat ilmestyneet omat Facebook -sivut. Sivuille pääset muun muassa blogini sivupalkista. Vaikka saatankin päivitellä myös Facebookkiin jotain sellaista, mitä en sitten täällä Bloggerin puolella tee, pääasiassa toiminta tapahtuu kuitenkin täällä blogspotin puolella. Mutta jos blogisi/sinä omistat fb-sivun, vinkkaa siitä ihmeessä kommenttiboxissa, niin voin sitten tulla tykkäilemään! :)

Oli minulla toki muutakin! Nimittäin kysymys: kuten jo aiemmin kerroin, käyn ilmaisella Sulkasadon -nettikirjoituskurssia, ja monet kommentoijat olivat sitä mieltä, että voisin kertoa kurssin etenemisestä täällä blogissa. Mutta oletteko sitä mieltä, että julkaisisin sitten kaiken kerralla (eli todennäköisesti kokonaisen tarinan) vai pienissä pätkissä jokaisen tehtävän erikseen? Entä julkaisisinko myös ohjaajan antamat palautteet vai ainoastaan kirjoittamani tekstit?

No eipä mulla muuta. Hauskaa alku- (ja tietysti myös loppu-) viikkoa! :D

Ps. Onkoskenelläkään muulla ollut tänään epäonnistumisien päivää? Jos on, tässä vielä voimabiisi:




lauantai 25. lokakuuta 2014

Maailma on sekaisin

Ebola, Ukrainan kriisi, luonnonkatastrofit... Mitä vielä? Maailma taitaa olla sekaisemmin kuin koskaan.

Tuntuu kamalalta kuunnella, kun ihmiset täällä Pohjoismaissa sanovat Ebolasta, että tämä nyt vain on maapallon tapa selviytyä, tappaa osa väestöstä. On karseaa, kun ihmiset valittavat siitä, kuinka vaapaehtoislääkärit ovat Afrikasta palattuaan "riekkuneet" ympäri kaupunkia ja tartuttaneen heillä myöhemmin todetun Ebolan siten muihinkin. Eivätkö ihmiset ymmärrä, että vaapaehtoislääkärit ovat yksiä niistä harvoista, jotka yrittävät kamppailla virusta vastaan. Eivätkä he ainoastaan koita estää leviämistä, he haluavat myös auttaa niitä, jotka ovat taudin jo saaneet. Minusta tuntuu välillä, ettei tässä ole enää mitään järkeä. Tekisi mieli huutaa kaikille että luovuttakaa, ei tästä tule mitään! Ihan sama, vaikka kaikki kuolisivat, se olisi vain hyväksi maapallolle. Olen kuitenkin tajunnut, että se olisi väärin. Se ei olisi oikein niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat syyttömiä tähän kaikkeen. Ja varsinkin niitä kohtaan, jotka todella yrittävät auttaa.

Ihmiskunnassa ei ole enää hyvyyttä jäljellä. Ebolaa vastaiseen kamppailuun ei olla saatu kerättyä tarpeeksi lahjoituksia. Kuulostaa järjettömältä, että virus joka on jo tappanut lähes 5000 ihmistä ja tartuttanut tuplasti sen verran (hoitoon hakeutuneita lukuun ottamatta) saa edelleen riehua rauhassaan osittain rahan takia. HALOO MAAILMA! Eikö voitaisi vaikka tehdä niin, että rahasta ei pitäisi välittää. Olisi kohtuullista, että kaikki mahdollinen apu ja energia olisi pakko käyttää. Auttajillehan se kaikki voitaisiin korvata myöhemmin. Ja sitäpaitsi, minulle palkaksi riittäisi jo pelkästään se, että olisin ollut mukana pelastamassa tuhansia, jopa miljoonia ihmishenkiä. Mutta minkäs sille voi, että raha ja ahneus pyörittävät maapalloa, eikä rakkaus. 

Uutisista, joissa kerrotaan vapaaehtoislääkäreistä tai Lääkärit ilman rajoja -järjestöstä, tulee väkisinkin huono omatunto. Tuntuu itsekkäältä ja pinnallisesta ajatella, kuinka minä vain nyhjötän kotona ja pelkään Ebolan Suomeen leviämistä, kun toiset vaarantavat oman terveytensä auttaakseen kuolemansairaita potilaita, kaukana kotoa, usein täysin vieraassa maassa. Vaikka tiedän, ettei minusta vielä paljoa apua voisi ollakaan, on syyllinen olo. Kun vain keksisin sen keinon, jolla voisin auttaa. Sellainen on pakko olla. Ihan pakko. 

Eikä Ebola ole edes ainut ongelmamme. Maapallo on tällä hetkellä täynnä kriisejä, jotka oltaisi voitu välttää ilman ahneutta ja itsekkyyttä. Sotia on joka puolella. Mitä väliä, jos jollain toisella on eri uskonto kuin sinulla? Mitä väliä, kuka jonkun järven omistaa, jos kaikilla on hyvä olla?

Vaikka luonto yrittää tällä hetkellä kaikin keinoin todistaa, että meidän aikamme maapallolla alkaa olla ohi, sen ei tarvitse olla niin. Vaikka kaikki, myös eläimet kärsivät meidän toilailuistamme (esimerkiksi ilmastonmuutos) se ei ole syy jatkaa samaan rataan ajatelemalla "ihan sama, me kuolemme muutenkin". Joo, me kuolemme vaikkei maapallo tuhoutuisikaan, mutta silloin emme anna jälkipolville edes mahdollisuutta yrittää elää. Ainakaan onnellisesti. Joten nyt herätys! Älkää maatko kotona tuijottelemassa kattoon, jos teillä on mahdollisuus tehdä jotain. Ei kai nyt, hyvänen aika, raha voi olla rakkautta, jälkipolvia ja maailmankaikkeutta tärkeämpi asia!

Ja kaikille teille ihanille kirjoittamisesta innostuneille blogin vakiovieraille tiedoksi, että mietin kyllä kuuluukohan tämä teksti tänne. Sitten kuitenkin tajusin, että tämän asian pitäisi koskettaa kaikkia, eikä ole paikkaa, minne tämä teksti ei kuuluisi.

Toivottavasti tämä pisti teidät ajattelemaan. Olen puhunut, ja nyt on sinun vuorosi ilmaista mielipiteesi joko omassa blogissasi tai kommentti-boxissa. 


torstai 23. lokakuuta 2014

Sulkasatoa

Ensinnäkin haluaisin tehdä selväksi yhden asian. TE OLETTE PARHAITA. Te kaikki, jotka olette pysyneet blogini jäseninä ja jaksaneet aina vain käydä kurkkaamassa, että joko se Samakuu olisi postaillut. Jaksaneet aina vaan, PIIIIIIIIIIITKÄSTÄ postailutauostani huolimatta. Ette ehkä usko tätä, mutta viiden viikon ajan meinasin painaa "julkaise" nappia AINAKIN KYMMENEN KERTAA, mutta en uskaltanut. Aina vain pyyhin ja kirjoitin uudestaan. Ja meinasin julkaista. Ja pyyhin ja kirjoitin uudestaan. Ajattelinkin, että olisi ehkä reilua tulla kertomaan teille, mikä maksaa.

Ensinnäkin, minun vanhempani erosivat ja äiti muutti uuteen paikkaan. Minulla on ollut koejakso. Olen liittynyt Mediatiimiin, joka julkaisee paikallislehteemme kerran kuussa yhden Nuorten sivun. Ensimmäinen sivu julkaistiin tänään (siinä oli meidän esittelymme, Duudsoneiden HP:n haastattelu ja gallup). Olin koko syyslomaviikon reissussa (Koti-Joensuu-Helsinki-Lahti-Koti). Olin syyslomaa edeltävänä viikonloppuna iskän kanssa Kuopion Ikeassa. Ennen sitä äitin kanssa Ikeassa. Olen nukkunut vain vajaat kahdeksan tuntia joka yö (ikäiseni unisuositus 9-10 tuntia yössä, kröhöm). Viikonloput ovat olleet täynnä häslinkiä (sukulaisia, remonttia, reissaammista...). Meidän luokka on koulun kamalin, ja sen takia meille järjestettiin muun muassa ylimääräinen vanhempain-ilta. Kirjoitin arvostelun Haloo Helsingin uudesta levystä heti kun se ilmestyi, mutten julkaissut sitä. Minulla alkoi eilen SULKASADON ILMAINEN  NETTIKIRJOITUSKURSSI. 

Jos et tiedä, mikä on Sulkasato ja olet 9-17 vuotias, ole nyt tarkkana, täältä tulee inffoa.

Tietoa sulkasadostaSulkasato on Nuoren Voiman Liiton verkkokirjoittajakoulu, joka tarjoaa 9-17-vuotiaille maksutonta opetusta koko maahan. Ohjaajina toimivat kirjailijat ja sanataideopettajat. Opetus tapahtuu kokonaan verkossa.
Kurssit koostuvat viikoittaisista kirjoitustehtävistä, ohjaajien henkilökohtaisista palautteista ja yleisestä keskustelusta. Yksi kurssi kestää viisi viikkoa ja ryhmään otetaan noin 20 oppilasta.
Lasten ja nuorten verkkokirjoittajakoulu Sulkasatoa ovat tukeneet Opetus- ja kulttuuriministeriö sekä Suomen Kulttuurirahasto. - www.sulkasato.fi
Olin haikaillut tälläiselle kurssille pääsystä jo pitkään, ja kun Sulkasadon nettisivuilta bongasin tämän kurssin, olin haljeta riemusta. Toisin sanoen, hain kurssille jo kauan sitten. Ja koska kursseille on aina enemmän hakijoita kuin mukaan mahtuu, yksi henkilö saa osallistua lukukauden aikana ainoastaan yhdelle kurssille. Vaikka käytinkin jo oman kurssini, voin ilmoitella tulevista kursseista myös täällä blogissani, sillä tiedän etteivät monet tiedä koko sivustosta. 

Minun kurssini nimi on Suuntana tarina maailma.
Kurssilla kuljemme polun toiseen todellisuuteen. Askel askeleelta teemme havaintoja ympäristöstä, seuraamme sattumuksia ja etsimme seikkailuja. Viiden viikon aikana tarinamme ehtii käännekohtaan ja ehkä palaamme lähtöpaikkaan? Kurssin tehtävät toimivat pelin tavoin virikkeinä kirjoittamiselle. - www.sulkasato.fi
Ensimmäisenä tehtävänä meillä oli kirjoittaa tarinamme päähenkilöstä. Kurssi vaikuttaa mielenkiintoiselta ja varmasti jaan sen luomuksia myös teidän kanssanne, mutten vielä. Haluan ensin itsekkin tietää, mitä tästä tulee. 

Mukavaa torstai-iltaa! Lukekaa! Kirjoittakaa! Hengittäkää!

PS. Tähtiin kirjoitettu virhe on iiiiihana kirja <3


lauantai 13. syyskuuta 2014

Ensimmäinen luku

Tässä olisi tämä lupaamani "maistiainen" romaanistani, jota aloin kirjoittaa muutama päivä sitten. Olen ajatellut, että joka toinen luku kertoisi tämän Hildan elämästä, niin kuin tässä ensimmäisessä luvussa, ja joka toinen taas eräästä toisesta henkilöstä, jonka opitte tuntenaan sitten seuraavassa luvussa. Työnimenä tälle romaanille toimii: Kukaan ei tykkää.

Luku 1, HILDA


Hilda piirsi vihkon kanteen ympyrää. Oikeastaan hän oli piirtänyt sitä yhtä ja samaa ympyrää kolmekymmentä minuuttia. Kohta opettaja tulisi katsomaan olisiko tyttö tehnyt tehtäviään. Sitten hän huomaisi että ei ja soittaisi kotiin, Hilda ajatteli. Tai eihän se oikeastaan mikään koti ollut. Henna ja Pekka eivät olleet Hildan oikeat vanhemmat. Välillä Hilda toivoi, että olisivat. Silloin hän olisi kaunis ja hoikka. Silloin hänellä ei olisi lukihäiriötä ja hän voisi olla yhtä kuuluisa kuin Hennan ja Pekan kuusitoistavuotias tytär, teini-poppari Ninetta. Tai sitten hän voisi olla yhtä taitava ballerina kuin Ninetan pikkusisko Jasmiina. Mutta ei. Hän oli vain ylipainoinen, lyhyt, kiusattu rillipää, joka ei osannut edes lukea kunnolla.
Toisaalta Hilda oli kuitenkin onnellinen, ettei hän ollut Hennan ja Pekan tytär. Hän ei nimittäin pitänyt Suvannoista. Eivätkä he pitäneet Hildasta. Niin kuin ei kukaan muukaan. “He ovat hyviä ihmisiä, kun ottivat sen penskan hoitoonsa”, puhuivat tädit kassajonoissa.
“Kyllähän sen ymmärtää, ettei tyttö juuri näy julkisuudessa”, toiset sanoivat, “onhan se ruma ja lihava. Kiiltokuva perhe menettäisi suosionsa, jos musta lammas nähtäisiin sellaisenaan.”
Oli totta, ettei Hildaa näkynyt lehtien kansissa koskaan, toisin kuin kaikkia muita perheenjäseniä, jotka eivät parrasvaloja vältelleet. Ninetta ei nimittäin ollut perheen ainoa julkkis. Henna-äiti oli entinen malli ja nykyään suosittu juontaja, jolla oli myös oma TV-sarja. Vaimoaan kuusivuotta vanhempi Pekka taas johti suurta ja menestynyttä pikaruokaketjua, “Finburgeria”. Jasmiinakin oli jo nähty muutamassa vaatemainoksessa mallina.


“Hilda!” opettaja kivahti. “Lakkaa piirtämästä sitä ympyrää ja näytä tehtäväsi!”
Hilda laski kynän kädestään ja avasi vihkon, jonka sivut huusivat tyhjyyttään.
“Jaahas”, opettaja sanoi ja naksautti kieltään, “etkö taaskaan ole osannut?”
Hilda ei vastannut. Opettaja kyllä tiesi, ettei hän ollut osannut. Mutta silti hän odotti vastausta. “Jaahas”, opettaja toisti toisen kerran. “etkö suostu puhumaan?”


Opettaja oli noin viisikymppinen luiseva nainen, jolla oli punainen permanentti. Hänellä oli kapea ja melko pitkä nenä, sekä ryppyjä ja paljon ripsiväriä, joka ei ainakaan kaunistanut häntä. Opettajalla oli yllään tummanvihreä säären puoliväliin yltävä hame, joka näytti kulahtaneelta ja ikivanhalta, sekä musta toppi, joka oli opettajalle juuri sopiva, mutta joka oli todennäköisesti ostettu alle 12-vuotiaiden lasten osastolta. Oppilaiden keskuudessa hänet tunnettiin nimellä Kakru. Hildan mielestä opettaja muistutti noita-akkaa, niin käytökseltään kuin ulkonäöltään.


“Soitatko sinä Hennalle ja Pekalle?” Hilda kysyi opettajalta.
“Ehen, tyttöseni”, opettaja vastasi.
“Et vai?” Hilda ihmetteli.
“En. Minä kutsun heidät koululle”, opettaja ilmoitti. Hänen naamallaan oli omahyväinen, voitonriemuinen virnistys, jota Hilda oli opetellut sietämään.
Hilda huokaisi. Taas uusia rangaistuksia. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, sanottiin. Ei toki, ei kukaan häntä löisi, korkeintaan antaisi luunapin, mutta Hildan mielestä sekin olisi parempi kuin ilman illallista jääminen.
Joku pyysi puheenvuoroa. Se oli Mirella, tyttö joka istui Hildan vieressä ja oli kuullut koko keskustelun. Opettaja piti Mirellasta, aivan kuten kaikki muutkin. Mirella oli Jasmiinan ystävän pikkusisko ja sen ansiosta yksi koulun suosituista tytöistä.
“Opettaja, jos Hilda ei kerran osannut tehtäviä, eikö hänen kuuluisi saada tukiopetusta?” Mirella ehdotti ja vilkaisi Hildaa piilo-ilkeästi. Kaikki inhosivat Kakrun tukiopetusta.
“Katsotaan nyt”, opettaja tokaisi, “jos asia on todella näin, ettei Hilda osaa näitä helppoja kertaustehtäviä, tuo on varteenotettava idea, mutta minusta tuntuu että neitiä ei nyt vain kiinnosta. Ja sellainen pelihän ei vetele täällä.”
Hilda näki kuinka Mirella vinkkasi ystävälleen Saralle silmää, ja oli varma, että Kakrukin huomasi sen. Onneksi kello kutsui oppilaita välitunnille ja Hilda ehti livistää luokasta, ennen kuin opettaja ehti pyytää häntä jäämään välitunniksi luokkaan.


Hilda nappasi punaiset kumisaappaansa sekä takkinsa syliinsä ja juoksi vessaan ennen kuin kukaan muu hänen luokkalaisistaan ehti kynnystä pidemälle. Tämän välitunnin hän halusi olla rauhassa, kuulematta pilkkahuutoja. Hän lukittautui ahtaaseen kloritin tuoksuiseen wc-koppiin ja istahti pöntön suljetulle kannelle. Hän kuuli vessan aulan oven aukeavan ja ehti juuri ja juuri vetäistä jalkansa pöntönkannen reunalle, ennen kuin kukaan ehti tunnistaa hänen punaisia kumisaappaitaan.
“Siis lol, melkein jäätiin kiinni”, Hilda kuuli jonkun sanovan. Se ääni oli kimeä ja kuului tytölle, joka tuoksui voimakkaalle hajuvedelle ja muille kemikaaleille. Hilda kuuli muiden tyttöjen hihittelevän. Sitten kuului havinaa ja paljon kirosanoja, joita täytyi tunkea jokainen lause täyteen. Tytöt laskivat laukkunsa lavuaariin ja pyöristelivät silmiään sekä pöyhivät hiuksiaan peilin edessä. “Susa, kuka sulle tekstaa?” joku kysyi. Tällä kertaa Hilda oli aivan varma äänen omistajasta, se oli Mirella. Susaksi kutsuttu tyttö hymyili salaperäisesti, mutta nipisti huulensa tiukasti yhteen. “Omg, se on Miika!” kiljahti joku tytöistä.
“Mei, hitto!” Susa tuhahti, mutta hymyili kuitenkin hieman. Mei nauroi ja sanoi: “Sori, se lipsahti!”
“Siis what? Onks Susal ja Miikal jotain juttuu?” Mirella tivasi.
“Ehkä…” Susa hymyili.
“Mä ku en nykyään tiiä enää mitään teidän jutuist”, Mirella tuhahti.
“Sori, Mira. Mitäs jäit luokalles!” Mei kikatti ja Susakin nauroi.
“Missä Sara muuten on?” Susa tiedusteli, vaikka kukaan ei osannut vastata. Tytöt ottivat laukkunsa lavuaarista ja katosivat ovesta etsimään Saraa.
Hilda huokaisi, huomaamattaan hän oli pidättänyt hengitystään jo yllättävän pitkään. Monelle tiedot, jotka Hilda oli juuri kuullut, olisivat olleet kultaakin kalliimpia keinoja keplotella itsensä suosittujen keskuuteen. Hildalle ne kuitenkin olivat vain puhetta, joka oli vanginnut hänet wc-koppiin. Vihdoin hän nousi ylös ja suuntasi ulos vessasta. Juuri samaan aikaan kun Hilda asetti kätensä oven kahvalle, joku vetäisi kahvasta oven toisella puolen, ja Hilda pyllähti vessan oven eteen mahalleen.
“Läskikasa lentää!” Mirella supatti kovaäänisesti ja sai Susan ja Mein kikattamaan.
“Joo, Saran ois pitäny nähä tää!” Mei lisäsi.
“Mut...” Susa mumisi, veti Mein ja Mirellan lähemmäs itseään ja kuiskasi heille:  “Jos toi tuli tuolta nii se kuuli…”
Hilda könysi ylös ja koitti paeta paikalta, mutta Mirella tarttui tätä hupusta kiinni ja veti tytön kovakouraisesti aivan korvansa juureen. “Sä et sitten puhu mitään, mitä sä kuulit”, hän sähisi. Se ääni sai kylmät väreet kulkemaan Hildan kehon läpi. Se oli kuin kalkkarokäärme. Äärimmäisen myrkyllinen.
“Et mitään, tajuutko?” Mirella tivasi. Hilda nyökytti päätään sen minkä pystyi, hupparin kaulus hiersi hänen kaulaansa niin, että oli vaikeaa edes liikuttaa päätään, saatikka sitten puhua.
“Ja jos puhut niin…” Mirella uhkasi.
“Et selvii. Mee pois”, Mei lisäsi nopeasti ja tönäisi Hildaa selkään niin, että Mirella päästi siitä irti.
Hilda pysähtyi vasta käytävän päästä hieromaan kaulaansa, johon oli painautunut punainen viiva. Ja vaikka hän tiesi, ettei Mei ollut tarkoittanut hyvää, hän lausui kuitenkin äänettömät kiitoksensa tytölle, joka oli pelastanut hänet tukehtumiselta.


Koulupäivän päätyttyä Hilda juoksi niin kovaa kuin pääsi, hän halusi mahdollisimman kauas koulusta ja “suosittujen jengistä” niin nopeasti kuin mahdollista. Pienen hetken hän harkitsi karkaamista, mutta sitten hän ymmärsi, ettei millään tulisi selviämään yksin. Hän ei ehtinyt ajatuksissaan sen pidemälle, kun jo huomasikin seisovansa Suvantojen talon ovella.
“Sinä saastainen penikka!” Henna rääkäisi, ennen kuin Hilda ehti eteistä pidemälle.
“Mitä nyt?” Hilda kysyi teeskennellen niin viatonta kuin osasi.
“Mitä, mitä, mitä! Opettajasi kutsui meidät koululle puhumaan käyttäytymisestäsi ja opiskelu motivaatiostasi, kuten tiesit!” Henna kiljui naama punaisena.
Hänen vaalea polkkatukkansa keinahteli hullunkurisesti ja hänen luonnottoman suuret huulensa aukeilivat ja sulkeutuivat tämän kirkuessa Hildalle.
“Anteeksi”, Hilda mutisi nöyrästi. Olisi ollut turhaa selitellä mitään, ja “en vain osannut” olisi ainoastaan pahentanut tilannetta. Henna napsautti tytön otsalle mojovan luunapin ja passitti tämän huoneeseensa.
“Ja jäät ilman illallista”, Henna lisäsi, kuten Hilda oli arvannutkin.
Hilda löntysti huoneeseensa ja sulki oven varovaisesti perässään. Henna ärsyyntyisi nyt pienimmästäkin narahduksesta. Hilda pujotti kätensä sänkynsä patjan alle ja veti sieltä esiin puoliksi syödyn suklaapatukan, jonka hän oli ostanut viikko sitten maasta löytämillään rahoilla. Hän haukkasi siitä palasen ja työnsi kätensä uudestaan patjan alle. Tällä kertaa sieltä löytyi päiväkirja. Hän asetti kynän paperille ja alkoi kirjoittaa:


Minä olen hyvä tyttö. Minua ei vain ymmärretä täällä. Uskon, että minun oikeat vanhempani ovat tuolla jossain. He pitävät minusta. Eivätkä he olisi missään nimessä halunneet antaa minua pois, mutta heidän oli pakko. He ovat kuuluisia ja pidettyjä, jollainen minustakin tulee joskus. Silloin kaikki haluavat olla minun ystäviäni, jopa Ninetta, Jasmiina, Mirella, Sara, Mei ja Susa. Mutta minä en hyväksy heitä. Sillä he ovat pahoja. He joutuvat vankilaan, ja sitten kukaan ei enää tykkää heistä. Kaikki tykkäävät minusta ja minun vanhemmistani, ja me asumme kalliissa ja suuressa huvilassa Pariisissa, jossa ei tarvitse ikinä lukea tai käydä koulua.


Rakkaudella,


Hilda


Hilda hymyili. Hän kuvitteli itsensä ja kauniin äitinsä muotinäytöksissä ja Prahan mainoksissa, hän kuvitteli itsensä nauramassa kuuluisan isänsä kanssa ja poseeraamassa lehdistölle. Hän kuvitteli fanipostista tulvivat postilaatikot ja jatkuvasti pirisevän puhelimen, jonka kautta Hildaa yritettiin anella tv-ohjelmiin haastateltaviksi. Hennan vaativa huuto kuitenkin palautti Hildan rytinällä maanpinnalle.
“Hilda, shamppanjalasini kaatui, tuleppas siivoamaan”, nainen vaati.
Hilda piilotti suklaapatukan ja päiväkirjan takaisin patjan alle ja riensi siivoamaan huoltajansa sotkuja. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, Hilda toisti mielessään.

--

Tykkäsitte tai ette, kommentoikaa! Tarvitsen nyt kipeästi rakentavaa palautetta, sillä en itse oikein tiedä onko tämä hyvä vai huono. Jatkoa tulee heti, kun saan kirjoitettua lisää! :)

maanantai 8. syyskuuta 2014

Odotahan vaan!

Postausteni taso on tainnut harhailla viime aikoina kirjoittamisen ja lukemisen lisäksi vähän muuallakin, kuten leipomisessa, syksyn tulossa ja lomailussa. Toki se on tuonut lisää katselukertoja, esimerkiksi eripuolilta maailmaa, mutta minulle ei ole väliä kuinka paljon katsotaan, vaan kuka katsoo. Tässä tapauksessa toivon blogilleni siis aidosti kirjoittamisesta kiinnostuneita ihmisiä, enkä vain haamukävijöitä, jotka vain avaavat sivun ja lähtevät pois. 

Mutta joo, antakaa anteeksi! Nyt lupaan ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa vain ja ainoastaan kirjoittamisesta ja lukemisesta ainakin melkein

Ja arvatkaapas mitä, minä olen aloittanut jälleen uuden romaanin! Okei, tiedän kyllä kuinka edelliselle romaanilleni kävi, mutta nyt ei olekaan mitään aika- tai tyylilaji rajoitteita. Ja niille, joilta edellisen romaanini tarina on mennyt ohi korvien, voin kertoa, että minun oli määrä osallistua Otavan nuortenromaanin kirjoituskilpailuun, mutta inspiraation ja ajan puutteessa tarinani ei edennyt toisen luvun alkua pidemmälle. Mutta nyt aion kirjoittaa tämän tarinan loppuun! Vei se sitten kuukausia tai vuosia. 

Saatte maistiaisia tulevasta romaanistani tämän viikon aikana, mutta nyt jätän teidät odottelemaan sitä. 

Tässä hieman odotusmusiikkia Suomessa vähemmän tunnetulta artistilta (Parasta kuulokkeilla kuunneltuna! ;) ):

        Hold You - Nina Nesbitt (Eikö olekkin ihana biisi!) 

Tervettä maanantai-iltaa! Toivottavasti teitä ei kiusaa kamala syys-flunssa. :)

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Ennen Uutta Vuotta

Kesä on nyt virallisesti ohi. Ja helteet pakenivat jo kauan sitten. Olisin todennäköisesti maannut lattialla selälläni ja tuijottanut kattoon, ellen olisi täjunnut tätä: elämä ei lopu.

Innostuin syksyn saapumisesta jopa niin, että tein listan asioista, jotka aion tehdä ennen Uutta Vuotta. Jokaisesta asiasta, joka listaltani jää täyttämättä, teen vuoden 2015 ensimmäisellä viikolla yhden "sinä sanot - minä teen" -tehtävän. Joku siis sanoo minulle jonkun tehtävän ja minun täytyy tehdä se. 

ENNEN UUTTA VUOTTA -LISTANI

  1. Hankin Samakuu -blogi kirjoittamisesta blogiin vähintään kahdeksan lukijaa
  2. Uin avannossa. (Miksi menin lupaamaan?!)
  3. Kirjoitan romaanin ainakin puoleen väliin
  4. Lennätän leijaa (Tehty jo!)
  5. Luen kirjan, jota joku suosittelee minulle henkilökohtaisesti
  6. Opin seisomaan käsilläni ilman tukea
  7. Teen Samakuu -blogi kirjoittamisesta blogiin haastattelun sähköpostitse
  8. Pelaan Monopolyn loppuun asti (se on oikeasti pitkä peli :D)
  9. Käyn kävelyllä puolen yön jälkeen
  10. Herään klo. 5.00
  11. Osallistun kirjoituskilpailuun
  12. Varaan kirpputori-pöydän
  13. Tutustun uuteen ihmiseen
  14. Julkaisen tekstejäni blogini lisäksi jossain muualla

Ja uskonkin, että tämän listan avulla tulen viettämään oikein hauskan ja antoisan syksyn ja talven.

Siksi haastan joka ikisen tämän lukeneen henkilön (sinut myös) laatimaan oman "ennen Uutta Vuotta" -listan ja bloggaajat voisivat kirjoittaa siitä myös blogiinsa. :) 


Mitä sinun "Ennen Uutta Vuotta" -listaasi kuuluu? Kommentoi!

perjantai 22. elokuuta 2014

Viikonlopun kunniaksi

Hellou, rakkaat lukijat!

Ihanaa, perjantai! Mun lempparipäivä. 

Ja viikonlopun kunniaksi ajattelin jakaa teille muutaman reseptin kotitalouden kirjastani. Molemmat ovat melko helppoja, ja ainakin meillä niistä tykättiin paljon. :) Suosittelen kokeilemaan!

Ensimmäinen resepti on marjojen ystävän suosikki...

MARJAKIISSELI

Ainekset:
- 5 dl laimennettua hyvänmakuista mehua
- 2 ½ rkl perunajauhoja
- 2-3 dl marjoja
PINNALLE:
-1 rkl sokeria

Tee näin:
1. Sekoita mehu ja perunajauhot kattilassa. Kuumenna seosta koko ajan pohjaa pitkin puuhaarukalla sekoittan, kunnes kiisseli sakenee ja ensimmäiset kuplat näkyvät. Nosta kattila pois liedeltä.
2. Lisää mansikat palasina, kovapintaiset marjat hyvin survottuina. ja vadelmat kokonaisina. Sekoita tasaiseksi.
3. Kaada kiisseli matalaan astiaan jäähtymään ja ripottele pinnalle vähän sokeria kuortumisen estämiseksi.

 


Toinen resepti on ihan perinteinen pikkuleipäresepti, josta varmasti kaikki tykkäävät...

HAARUKKALEIVÄT 
n. 30 kpl

Ainekset:
- 100 g margariinia tai voita
- 1 dl sokeria
- 1 kananmuna
- 3 ¼ dl vehnäjauhoja
- ¾ tl vaniljasokeria
- 1 tl leivinjauhetta

Tee näin:
1. Vatkaa pehmeä rasva ja sokeri vaahdoksi. Lisää muna edelleen vatkaten.

2. Sekoita pienessä kulhossa jauhot, vaniljasokeri ja leivinjauhe ja lisää seos kevyesti sekoittaen taikinaan.

3. Leivo taikinasta tanko ja jaa se noin 30 palaan. Pyöritä palaset palloksi ja pane ne pellille leivinpaperille. Painele jauhotetulla haarukan selkäpuolella pikkuleipiin kuviot.

4. Paista haarukkaleipiä 200 asteessa uunin ylä-tasossa noin 10 minuuttia.

Maukasta viikonloppua!